EU-oikeus ja rahapelit: miksi monopoli oli sallittu?

EU-oikeus ja rahapelit muodostavat yhdistelmän, joka on hämmentänyt suomalaista keskustelua vuosikymmeniä. Yhtäältä unionin perussopimukset takaavat palvelujen vapaan liikkuvuuden: yrityksen pitäisi voida myydä palveluaan yli rajojen ilman, että jäsenvaltio sulkee sen markkinoiltaan. Toisaalta Suomi, Ruotsi, Norja, Portugali ja moni muu maa piti vuosikymmeniä yllä järjestelmää, jossa rahapelejä sai tarjota vain yksi valtion valitsema toimija. Molemmat asiat olivat totta yhtä aikaa, eikä se ollut porsaanreikä vaan seuraus siitä, miten unionin tuomioistuin on rahapelejä tulkinnut. Tässä artikkelissa käydään läpi, mihin rahapelimonopolin EU-oikeudellinen hyväksyttävyys perustui, mitkä ratkaisut sen rajat piirsivät ja mitä oikeuskäytännöstä seuraa Suomen uudelle rahapelilaille (10/2026), joka tulee pääosin voimaan 1.7.2027.

Miksi rahapelit ovat EU:ssa oma erikoistapauksensa

Useimmilla talouden aloilla unioni on rakentanut yhteiset pelisäännöt: on pankkidirektiivejä, lääkeasetuksia, kuluttajansuojasäännöksiä ja tuoteturvallisuusvaatimuksia, jotka sitovat kaikkia jäsenvaltioita samalla tavalla. Rahapeleissä tätä yhteistä säännöstöä ei ole. Yritykset saada aikaan rahapelidirektiivi ovat kaatuneet toistuvasti, koska jäsenvaltioiden näkemykset siitä, mitä rahapelaaminen on ja miten sitä pitäisi säännellä, eroavat liian paljon toisistaan.

Syy on syvempi kuin pelkkä erimielisyys yksityiskohdista. Rahapelaaminen kytkeytyy jäsenvaltioissa julkiseen talouteen, kansalaisyhteiskunnan rahoitukseen, sosiaalipolitiikkaan ja paikoin myös kirkollisiin tai hyväntekeväisyysperinteisiin. Yhteinen direktiivi merkitsisi näiden rakenteiden purkamista tai ainakin niiden sopeuttamista yhteen muottiin, ja se on jokaisessa maassa poliittisesti raskas hanke. Lisäksi jäsenvaltiot, joilla on ollut vahva monopoliperinne, ovat nähneet harmonisoinnin uhkana omalle sääntelymallilleen, kun taas suuret lisenssimaat ovat pitäneet sitä mahdollisuutena laajentaa markkinaa. Näiden asetelmien välillä ei ole löytynyt riittävää yhteistä pohjaa.

Ero näkyy jo lainsäädäntötekniikassa. Kun unioni sääti sisämarkkinoiden palveludirektiivin (2006/123/EY), rahapelit rajattiin sen soveltamisalan ulkopuolelle nimenomaisesti. Perusteluna oli näiden toimintojen erityisluonne: ne kytkeytyvät jäsenvaltioiden yleistä järjestystä ja kuluttajansuojaa koskevaan politiikkaan tavalla, joka tekee yhtenäisestä sääntelystä hankalaa. Rahapelit on jätetty vastaavalla tavalla useiden muidenkin sekundaarisäädösten ulkopuolelle.

Kun harmonisointia ei ole, sovellettavaksi jäävät perussopimusten perusvapaudet ja niitä tulkitseva oikeuskäytäntö. Käytännössä kyse on kahdesta artiklasta: sijoittautumisvapaudesta (SEUT 49 artikla) ja palvelujen tarjoamisen vapaudesta (SEUT 56 artikla). Vanhemmissa tuomioissa samat säännöt esiintyvät eri numeroilla, EY 43 ja EY 49, koska artiklat numeroitiin uudelleen Lissabonin sopimuksen myötä. Sisältö on kuitenkin sama, ja vanhaan oikeuskäytäntöön viitataan yhä.

Tämä rakenne selittää, miksi rahapelisääntely näyttää EU:ssa tilkkutäkiltä. Maltalla, Ruotsissa, Tanskassa ja Isossa-Britanniassa on erilaiset lisenssijärjestelmät, Norjassa ja pitkään myös Suomessa yksinoikeusjärjestelmä, ja Saksassa osavaltiokohtainen kokonaisuus, jota on korjattu useaan otteeseen. Mikään niistä ei ole automaattisesti EU-oikeuden vastainen eikä mikään automaattisesti sen mukainen. Ratkaisu tehdään aina tapauskohtaisesti sen perusteella, mitä järjestelmä tosiasiassa tekee.

Milloin rajoitus on sallittu? Testi, joka toistuu jokaisessa tuomiossa

Unionin tuomioistuimen rahapeliratkaisut noudattavat samaa runkoa riippumatta siitä, onko kyse arpajaisista, vedonlyönnistä vai verkkokasinoista. Ensin todetaan, että kyse on taloudellisesta toiminnasta ja siten palvelusta. Sitten todetaan, että kansallinen rajoitus tosiasiassa rajoittaa palvelujen tarjoamista. Lopuksi arvioidaan, onko rajoitus oikeutettavissa.

1. Onko kyseessä palvelu?

   Rahapelien tarjoaminen on taloudellista toimintaa, joka kuuluu perussopimusten soveltamisalaan. Tämä ratkaistiin jo 1990-luvulla, ja jäsenvaltioiden vastakkainen näkemys hylättiin.

2. Rajoittaako kansallinen sääntely sitä?

   Yksinoikeus, toimilupavaatimus, mainontakielto tai maksuliikenteen estäminen rajoittaa käytännössä aina toisessa jäsenvaltiossa toimivan yrityksen mahdollisuutta tarjota palvelua.

3. Onko rajoitukselle hyväksyttävä tavoite?

   Hyväksyttäviä tavoitteita ovat esimerkiksi pelihaittojen ehkäisy, kuluttajansuoja, petosten ja rikollisuuden torjunta sekä yleinen järjestys. Valtion tulojen kerääminen ei ole itsenäinen hyväksyttävä tavoite.

4. Onko rajoitus syrjimätön?

   Sääntely ei saa asettaa toisen jäsenvaltion toimijoita huonompaan asemaan pelkän kansallisuuden tai sijoittautumispaikan perusteella.

5. Onko rajoitus oikeasuhtainen ja johdonmukainen?

   Rajoituksen on oltava tarpeen tavoitteen saavuttamiseksi, eikä lievempi keino saa riittää. Lisäksi järjestelmän on tavoiteltava päämääräänsä johdonmukaisesti ja järjestelmällisesti. Tämä kohta on ratkaissut useimmat riidat.

Viimeinen kohta on koko oikeuskäytännön ydin, ja se on myös kohta, jossa jäsenvaltiot ovat useimmin kompastuneet. Monopolia ei arvioida sen perusteella, mitä lainsäätäjä sanoo tavoittelevansa, vaan sen perusteella, mitä järjestelmä tosiasiassa tekee. Jos valtio perustelee yksinoikeutta pelihaitoilla mutta antaa monopoliyhtiön mainostaa aggressiivisesti ja laajentaa tarjontaansa, perustelu ei kestä.

Harkintavallan laajuus on samalla asia, jota suomalaisessa keskustelussa usein aliarvioidaan. Tuomioistuin ei ole vaatinut jäsenvaltioilta lievintä mahdollista keinoa eikä tiettyä sääntelymallia. Se on antanut niiden valita suojelun tason itse, kunhan valinta on aito ja sitä sovelletaan johdonmukaisesti. Tämä on syy siihen, että kaksi jäsenvaltiota voi päätyä täysin erilaisiin järjestelmiin ilman, että kumpikaan rikkoo unionin oikeutta.

Schindler 1994: arpajaiset ovat palvelua, mutta erityistä palvelua

Ensimmäinen suuri rahapeliratkaisu koski Ison-Britannian arpajaislainsäädäntöä. Tapauksessa Schindler (C-275/92) useat jäsenvaltiot esittivät, ettei rahapelaaminen ole lainkaan perussopimusten tarkoittamaa taloudellista toimintaa: kyse olisi moraalisesta, uskonnollisesta ja kulttuurisesta ilmiöstä, joka jää unionin toimivallan ulkopuolelle. Tuomioistuin hylkäsi tämän vuonna 1994 antamassaan tuomiossa. Arpajaisten järjestäminen on palvelu, ja perussopimuksia sovelletaan siihen.

Samalla tuomioistuin teki toisen linjauksen, jonka merkitys osoittautui yhtä suureksi. Se totesi rahapelien olevan luonteeltaan erityisiä juuri niihin liittyvien kulttuuristen, uskonnollisten ja moraalisten näkökohtien vuoksi, ja katsoi, että jäsenvaltioilla on siksi laaja harkintavalta niiden sääntelyssä. Rajoitukset voidaan hyväksyä esimerkiksi rikollisuuden ja pelaamisesta aiheutuvien ongelmien ehkäisemiseksi.

Schindler asetti siis kehyksen, joka on ohjannut kaikkea myöhempää: rahapelit ovat sisämarkkinoiden piirissä, mutta jäsenvaltio saa poiketa vapaasta liikkuvuudesta poikkeuksellisen laajasti. Tämä yhdistelmä on syy siihen, miksi rahapelimonopolit selvisivät EU-oikeudellisesta paineesta niin pitkään. Se on myös syy siihen, miksi ala on jäänyt oikeudellisesti epävakaaksi: kun ratkaisu riippuu järjestelmän tosiasiallisesta toiminnasta, jokainen kansallinen järjestelmä on periaatteessa aina uudelleen arvioitavissa.

Läärä 1999: Suomen raha-automaatit unionin tuomioistuimessa

Suomelle merkittävin varhainen ratkaisu on tapaus Läärä (C-124/97), jonka tuomioistuin antoi 21.9.1999. Taustalla oli sopimus, jolla englantilainen Cotswold Microsystems Ltd oli antanut suomalaiselle yhtiölle oikeuden pitää käytettävänä valmistamiaan raha-automaatteja Suomessa. Toiminnasta nostettiin rikossyyte, koska Suomen laki varasi raha-automaattitoiminnan yhdelle yhteisölle, ja Vaasan hovioikeus pyysi asiassa ennakkoratkaisua.

Tuomioistuin totesi, ettei yhteisön oikeus estä sellaista kansallista lainsäädäntöä, jossa yksinoikeus raha-automaattien käytettävänä pitämiseen annetaan yhdelle julkiselle toimijalle, kun järjestelmää perustellaan yleisen edun mukaisilla tavoitteilla. Ratkaisussa korostui kaksi asiaa. Ensinnäkin se, että jäsenvaltio saa valita rajoituksen tason ja tavan itse; tuomioistuin ei vaadi lievintä ajateltavissa olevaa keinoa, jos valittu keino on tavoitteeseen nähden perusteltu. Toiseksi se, ettei yksinoikeuden antaminen ole kiellettyä sen vuoksi, että järjestelmästä kertyy varoja yleishyödyllisiin tarkoituksiin, kunhan tämä on toiminnan hyödyllinen sivuseuraus eikä sen todellinen peruste.

Tämä erottelu on käytännössä hienovarainen mutta oikeudellisesti ratkaiseva. Suomen järjestelmässä rahapelituotot ohjattiin vuosikymmeniä urheiluun, tieteeseen, taiteeseen ja sosiaali- ja terveysjärjestöille. Jos tuottojen kerääminen olisi tulkittu järjestelmän varsinaiseksi tarkoitukseksi, monopoli olisi kaatunut. Kun se tulkittiin sivuseuraukseksi, monopoli kesti. Suomen rahapelijärjestelmän pitkää historiaa ja sen käännekohtia käsitellään tarkemmin artikkelissa monopolin nousu ja tuho.

Läärä-ratkaisua seurasi kuukautta myöhemmin, 21.10.1999, italialaista vedonlyöntiä koskenut Zenatti (C-67/98), joka päätyi samansuuntaiseen lopputulokseen. Portugalin pelikasinoita koskeneessa Anomar-tapauksessa (C-6/01) tuomioistuin katsoi 11.9.2003, ettei kansallinen lainsäädäntö, joka rajaa onnenpelien tarjoamisen kasinoihin, ole palvelujen tarjoamisen vapautta koskevien sääntöjen vastainen. 1990-luvun lopun ja 2000-luvun alun linja oli siis monopoleille myönteinen.

Gambelli 2003: johdonmukaisuusvaatimus syntyy

Käänne tuli italialaisesta vedonvälityksestä. Tapauksessa Gambelli (C-243/01), jossa tuomio annettiin 6.11.2003, tuomioistuin tarkasteli järjestelmää, jossa vedonlyönnin järjestäminen oli varattu valtiolle ja sen toimiluvan saaneille, mutta jossa valtio itse samaan aikaan laajensi pelitarjontaansa ja kannusti kansalaisia pelaamaan.

Tuomioistuimen muotoilema periaate on siitä lähtien ollut rahapelioikeuden keskeisin: jäsenvaltio ei voi vedota tarpeeseen rajoittaa pelaamista yleisen järjestyksen nimissä, jos se samalla itse houkuttelee kansalaisia pelaamaan kerätäkseen varoja valtion kassaan. Rajoitusta arvioidaan siis kokonaisuutena, ja valtion oma käyttäytyminen on osa arviointia.

Tämä on ristiriita, joka koski enemmän tai vähemmän jokaista eurooppalaista monopolijärjestelmää. Valtion peliyhtiöllä oli yleensä kaksi tehtävää yhtä aikaa: rajoittaa pelaamista ja tuottaa rahaa. Niin kauan kuin ne eivät joutuneet vastakkain, järjestelmä kesti. Kun peliyhtiö alkoi mainostaa näyttävästi, lanseerata uusia pelejä ja tavoitella kasvua, sen omistaja joutui oikeudellisesti hankalaan asemaan.

Johdonmukaisuusvaatimuksen käytännön seuraus oli, että monopolimaissa alettiin kiristää mainontasääntelyä ja korostaa haittojen ehkäisyä myös lain tasolla. Sääntelyn tiukentaminen ei ollut vain sosiaalipoliittinen valinta vaan myös keino puolustaa järjestelmän oikeudellista kestävyyttä. Suomessa tämä näkyi 2010-luvulla sarjana muutoksia, joissa monopolin toimintaa rajattiin samalla kun sen asemaa vahvistettiin.

Lindman 2003: Suomi hävisi, ja näyttö ratkaisi

Vain viikkoa Gambellin jälkeen, 13.11.2003, tuomioistuin ratkaisi asian, jossa vastaajana oli Suomi. Tapaus Lindman (C-42/02) sai alkunsa Ahvenanmaalta: Diana Elisabeth Lindman oli voittanut Ruotsissa oleskellessaan ostamallaan arvalla miljoona kruunua AB Svenska Spelin arvonnassa. Suomessa voitto katsottiin veronalaiseksi ansiotuloksi, kun taas kotimaisen arpajaisen voitto olisi ollut verovapaa. Ålands förvaltningsdomstol pyysi ennakkoratkaisua.

Tuomioistuin katsoi, että palvelujen tarjoamisen vapaus estää jäsenvaltiota verottamasta toisessa jäsenvaltiossa järjestettyjen arpajaisten voittoja silloin, kun vastaavat kotimaiset voitot ovat verovapaita. Kyse oli suorasta syrjinnästä: sääntö kohteli ulkomaista palvelua eri tavalla kuin kotimaista.

Ratkaisussa on kuitenkin toinen, laajempi opetus. Suomi vetosi pelihaittojen ehkäisyyn, mutta tuomioistuin kiinnitti huomiota siihen, ettei perustelun tueksi esitetty analyysiä toimenpiteen soveltuvuudesta ja oikeasuhtaisuudesta. Pelkkä väite siitä, että rajoitus suojaa kansalaisia, ei riitä. Jäsenvaltion on pystyttävä osoittamaan, että rajoitus tosiasiassa palvelee ilmoitettua tavoitetta.

Näyttövaatimus on muuttanut tapaa, jolla rahapelilainsäädäntöä valmistellaan. Vaikutusarvioinnista, tutkimustiedosta ja seurannasta tuli osa sääntelyn oikeudellista puolustuskykyä. Sama logiikka näkyy nykyisessä suomalaisessa valmistelussa: uudistuksen perusteluissa on kuvattu laajasti, mitä vaikutuksia lakimuutoksilta odotetaan ja miten niitä seurataan. Näitä arvioita on käsitelty artikkelissa rahapeliuudistuksen vaikutusarviot.

Lindman on myös muistutus siitä, että rahapelien EU-oikeus ei koske vain toimilupia. Verotus, maksuliikenne, mainonta ja markkinointi ovat kaikki keinoja, joilla jäsenvaltio voi tosiasiassa rajoittaa toisen jäsenvaltion palvelua, ja niitä arvioidaan samoilla kriteereillä kuin suoria kieltoja.

Placanica 2007 ja Liga Portuguesa 2009: rangaistukset ja verkko

Italian järjestelmä palasi tuomioistuimeen tapauksessa Placanica (C-338/04 ja siihen yhdistetyt asiat), jossa tuomio annettiin 6.3.2007. Kyse oli muun muassa siitä, voidaanko toisessa jäsenvaltiossa laillisesti toimivan vedonvälittäjän asiamiestä rangaista rikosoikeudellisesti, kun toimiluvan saaminen oli tosiasiassa tehty tälle mahdottomaksi. Tuomioistuin katsoi, ettei jäsenvaltio voi määrätä rikosoikeudellisia seuraamuksia toimiluvan puuttumisesta, jos se on itse evännyt luvan unionin oikeuden vastaisesti. Rangaistusten on oltava oikeasuhtaisia, eikä niillä voi paikata sääntelyn omia puutteita.

Verkkopelaamisen osalta merkittävin ratkaisu on Liga Portuguesa (C-42/07), jossa suuri jaosto antoi tuomion 8.9.2009. Portugalilainen Santa Casa da Misericórdia de Lisboa oli sakottanut Bwiniä ja Portugalin jalkapalloliittoa verkossa tarjotuista peleistä. Tuomioistuin katsoi, että jäsenvaltio voi kieltää toisessa jäsenvaltiossa toimiluvan saaneita yrityksiä tarjoamasta rahapelejä verkossa alueellaan.

Perustelu kuului, että internet-ympäristö poikkeaa perinteisestä pelipaikasta. Pelaaja ja toimija eivät kohtaa, valvonta on vaikeampaa ja petosriski erilainen. Lisäksi tuomioistuin totesi, ettei jäsenvaltion tarvitse tunnustaa toisen jäsenvaltion myöntämää toimilupaa. Tämä vastavuoroisen tunnustamisen puuttuminen on rahapelialan erityispiirre: pankki- tai vakuutusalalla toisen maan lupa tuottaa oikeuden toimia koko unionissa, rahapeleissä ei. Sama periaate näkyy siinä, että Maltan lisenssi ei ole Suomessa toimilupa. Aihetta käsitellään artikkelissa Suomen lisenssi vs. Maltan lisenssi.

Liga Portuguesa on myös hyvä esimerkki siitä, miten tuomioistuin on kohdellut verkkoa. Se ei ole pitänyt internetiä syynä purkaa kansallisia rajoituksia, vaan päinvastoin perusteena tiukemmalle sääntelylle. Tämä on merkityksellistä, koska juuri verkko oli se ympäristö, jossa monopolit menettivät otteensa.

2010: Saksan monopoli kaatuu johdonmukaisuuteen

Vuosi 2010 oli monopolien kannalta vaikea. Tuomioistuin antoi 8.9.2010 tuomiot muun muassa asioissa Markus Stoß (C-316/07 ja siihen yhdistetyt asiat) ja Carmen Media Group (C-46/08), jotka koskivat Saksan urheiluvedonlyönnin ja arpajaisten järjestelmää.

Ratkaisujen ydin oli johdonmukaisuusvaatimuksen soveltaminen käytäntöön. Saksassa monopolia perusteltiin peliriippuvuuden torjunnalla, mutta samaan aikaan monopoliyhtiöt markkinoivat pelejään näkyvästi ja tietyt erityisen riskialttiit pelimuodot, kuten peliautomaatit, oli avattu kaupallisille toimijoille kevyemmin ehdoin. Kun järjestelmän eri osat vetivät eri suuntiin, kokonaisuus ei enää tavoitellut ilmoitettua päämääräänsä johdonmukaisesti ja järjestelmällisesti.

Tästä syntyi periaate, joka on Suomen nykyuudistuksen kannalta olennainen: järjestelmän sisäistä logiikkaa arvioidaan kokonaisuutena. Ei riitä, että yksi pelimuoto on tiukasti säännelty, jos toinen, riskeiltään vastaava, on jätetty löysemmälle sääntelylle ilman kestävää perustetta.

Itävallan järjestelmää koskeneessa tapauksessa Dickinger ja Ömer (C-347/09) tuomioistuin täsmensi 15.9.2011 muun muassa monopoliyhtiön mainonnan rajoja: markkinointi voi olla sallittua vain siinä määrin kuin se on tarpeen pelaajien ohjaamiseksi valvottuun tarjontaan, ei pelaamisen kasvattamiseksi. Erottelu on käytännössä vaikea, koska sama mainos voi tehdä molempia. Saksan järjestelmä palasi tuomioistuimeen vielä tapauksessa Ince (C-336/14), jossa tuomio annettiin 4.2.2016 ja jossa arvioitiin sitä, voiko jäsenvaltio rangaista luvattomasta toiminnasta, kun lupamenettely itsessään ei täytä unionin oikeuden vaatimuksia.

Kolme kysymystä, joilla johdonmukaisuutta mitataan

Johdonmukaisuusvaatimus kuulostaa abstraktilta, mutta sen soveltaminen tiivistyy kolmeen melko konkreettiseen kysymykseen, jotka toistuvat tuomioiden perusteluissa.

Ensimmäinen koskee markkinointia. Mitä valtion valitsema toimija tosiasiassa tekee tavoittaakseen asiakkaita? Jos mainonta on laajaa, näkyvää ja uusia asiakasryhmiä tavoittelevaa, väite pelaamisen rajoittamisesta menettää uskottavuutensa. Jos mainonta on rajattua ja kohdistuu lähinnä siihen, että jo pelaava valitsee valvotun vaihtoehdon, väite kestää paremmin.

Toinen koskee tarjonnan kehitystä. Laajeneeko pelivalikoima, lyhenevätkö pelisyklit, lisääntyvätkö riskialttiit pelimuodot? Haittojen ehkäisyllä perusteltu järjestelmä, joka samalla kasvattaa nopeatempoista tarjontaa, on sisäisesti ristiriitainen.

Kolmas koskee sääntelyn tasoa eri pelimuotojen välillä. Jos kaksi pelimuotoa on riskeiltään samankaltaisia mutta niitä säännellään eri tavalla, erolle on oltava peruste, joka liittyy tavoitteeseen eikä siihen, kuka pelimuotoa tarjoaa. Juuri tähän Saksan järjestelmä kompastui.

Nämä kysymykset eivät ole vain oikeudellisia. Ne ovat samat kysymykset, joihin pelihaittojen tutkimus etsii vastauksia, ja ne ovat myös ne, joihin uuden suomalaisen järjestelmän seurannan on kyettävä vastaamaan. Sääntelyn oikeudellinen kestävyys ja sen sosiaalipoliittinen vaikuttavuus ovat tässä sama asia eri sanoin ilmaistuna.

Sjöberg ja Gerdin 2010: mainontakielto kestää, syrjivä rangaistus ei

Ruotsia koskenut ratkaisu on Suomen kannalta erityisen kiinnostava, koska se käsitteli mainontaa. Asioissa Sjöberg ja Gerdin (C-447/08 ja C-448/08) tuomio annettiin 8.7.2010. Kaksi ruotsalaista päätoimittajaa oli asetettu rikossyytteeseen siitä, että heidän lehdissään oli julkaistu toisiin jäsenvaltioihin sijoittautuneiden peliyhtiöiden mainoksia.

Tuomioistuin antoi kaksiosaisen vastauksen. Ensinnäkin se totesi, ettei palvelujen tarjoamisen vapaus estä jäsenvaltiota kieltämästä sellaisten rahapelien mainontaa maan asukkaille, joita yksityiset toimijat järjestävät voittoa tavoitellen toisissa jäsenvaltioissa. Mainontakielto siis kesti.

Toiseksi tuomioistuin katsoi, että palvelujen tarjoamisen vapaus kuitenkin estää järjestelmän, jossa toisessa jäsenvaltiossa järjestettyjen pelien markkinoinnista rangaistaan ankarammin kuin kotimaassa ilman lupaa järjestettyjen pelien markkinoinnista. Rajoitus saa siis olla tiukka, mutta se ei saa olla ankarampi ulkomaiselle kuin kotimaiselle.

Tämä erottelu, jossa sisältö saa olla rajoittava mutta kohtelu ei saa olla syrjivä, on käytännön ohje, joka näkyy myös Suomen uudessa laissa. Markkinoinnin sääntely on kirjoitettu koskemaan samalla tavalla sekä yksinoikeustoimiluvan että rahapelitoimiluvan haltijaa ⚖️rahapelilaki 10/2026, 51 § – markkinoinnin sääntely , ja markkinoinnin maltillisuusvaatimus on yhteinen. Markkinoinnin rajoja käsitellään tarkemmin artikkelissa rahapelimainonnan rajat.

Keskeiset ratkaisut yhdellä silmäyksellä

Viisi periaatetta, jotka oikeuskäytännöstä jäi käteen

Kahden vuosikymmenen ratkaisuista voi tiivistää joukon sääntöjä, jotka pätevät riippumatta siitä, onko jäsenvaltiolla monopoli vai lisenssijärjestelmä.

Rahapelit ovat palvelu. Perussopimuksia sovelletaan, eikä jäsenvaltio voi väittää alan olevan kokonaan unionin oikeuden ulkopuolella.

Tavoitteen on oltava aito. Hyväksyttäviä tavoitteita ovat haittojen ehkäisy, kuluttajansuoja ja rikollisuuden torjunta. Tulojen kerääminen saa olla sivuseuraus, ei peruste.

Johdonmukaisuus ratkaisee. Järjestelmää arvioidaan sen tosiasiallisen toiminnan perusteella. Sääntelyn ja käytännön ristiriita on tehokkain argumentti rajoitusta vastaan.

Syrjintä on kiellettyä. Ulkomaista toimijaa ei saa kohdella ankarammin pelkän sijoittautumispaikan perusteella, ei toimiluvan ehdoissa eikä seuraamuksissa.

Toisen maan lupa ei riitä. Rahapeleissä ei ole vastavuoroista tunnustamista. Jokainen jäsenvaltio päättää itse, kenellä on oikeus tarjota pelejä sen alueella.

Komissio vetäytyi 2017

Rahapelien EU-oikeudellisessa historiassa on toinenkin juonne kuin tuomioistuin: Euroopan komission rikkomusmenettelyt. Komissio käynnisti 2000-luvun puolivälissä menettelyjä useita jäsenvaltioita vastaan ja tutki, olivatko kansalliset rajoitukset, erityisesti urheiluvedonlyönnissä, tarpeellisia ja oikeasuhtaisia.

Tämä paine päättyi kertaheitolla. Komissio ilmoitti 7.12.2017 lopettavansa kaikki rahapelialan rikkomusmenettelyt ja kanteluiden käsittelyn. Perusteluna oli, että komissio keskittää täytäntöönpanoresurssinsa strategisemmin ja että rahapelialan kanteluita voidaan käsitellä tehokkaammin kansallisissa tuomioistuimissa. Käytännössä komissio siirsi vastuun jäsenvaltioiden omille tuomioistuimille ja unionin tuomioistuimen ennakkoratkaisumenettelylle.

Päätös sai ristiriitaisen vastaanoton. Eurooppalaiset arpajaisjärjestöt pitivät sitä tunnustuksena sille, että rahapelipolitiikka kuuluu jäsenvaltioille. Kaupalliset toimijat ja osa oikeustieteellisestä kirjallisuudesta katsoivat, että komissio jätti sisämarkkinaperiaatteen valvomatta juuri sillä alalla, jolla rajoitukset ovat suurimmat. Lopputulos oli joka tapauksessa se, että 2018 jälkeen rahapelien EU-oikeudellinen kehitys on tapahtunut lähes yksinomaan tuomioistuinten kautta.

Käytännön seuraus pelaajan ja yrityksen kannalta on merkittävä. Kun komissio ei enää aja rikkomusmenettelyjä, kansallisen rajoituksen riitauttaminen edellyttää oikeudenkäyntiä siinä maassa, jonka sääntelyä epäillään. Se on hidasta ja kallista, ja se suosii tilanteen säilymistä ennallaan.

Rahapelit eivät ole EU-oikeudeton saareke

Harmonisoinnin puute johtaa helposti väärään päätelmään, jonka mukaan unionin oikeudella ei olisi rahapeleissä juuri mitään sanottavaa. Näin ei ole. Vaikka omaa rahapelidirektiiviä ei ole, alaan kohdistuu joukko yleisiä säädöksiä, jotka eivät jätä kansallista liikkumavaraa samalla tavalla kuin perusvapauksien arviointi.

Ilmoitusmenettely ansaitsee erillisen huomion, koska se on käytännössä ainoa säännönmukainen kohta, jossa komissio ja muut jäsenvaltiot näkevät kansallisen rahapelisääntelyn jo valmisteluvaiheessa. Menettelyyn liittyy määräaika, jonka kuluessa säädöstä ei saa hyväksyä ja jonka aikana komissio ja jäsenvaltiot voivat esittää huomautuksia. Se ei ole veto-oikeus, mutta se tuo kansallisen ratkaisun vertaisarvioitavaksi.

Rahanpesusääntely puolestaan on esimerkki siitä, että rahapelialalla on myös unionin tasolla harmonisoituja velvoitteita, joita kansallinen lainsäätäjä ei voi keventää. Rahapelien ja rahanpesun suhdetta on käsitelty tarkemmin artikkelissa rahanpesu ja rahapelit.

Kokonaisuus tarkoittaa, että jäsenvaltion liikkumavara on laaja siinä, kenelle se antaa oikeuden tarjota pelejä ja millä ehdoilla, mutta selvästi kapeampi siinä, miten asiakastietoja käsitellään, miten rahaliikennettä valvotaan ja miten verkkosisältöön puututaan. Uuden rahapelilain yksityiskohdista moni on siksi kirjoitettu unionin sääntelyn asettamien reunaehtojen sisään, vaikka laki itse on kansallinen.

Suomen tie: rikkomusmenettelystä lakimuutoksiin

Suomi oli yksi menettelyjen kohteista. Komissio käynnisti Suomea koskevan rikkomusmenettelyn vuonna 2006 verkossa tarjottavaan urheiluvedonlyöntiin liittyen ja epäili, ettei Veikkaukselle annettu yksinoikeus ollut palvelujen vapaan liikkuvuuden kannalta välttämätön ja oikeasuhtainen rajoitus. Komissio antoi asiassa perustellun lausunnon maaliskuussa 2007. Kritiikki kohdistui muun muassa siihen, että merkittävä osa pelituotoista käytettiin julkisiin hankkeisiin, että markkinointi oli laajaa ja että pelihaittojen ehkäisemiseksi tehtiin vähän.

Suomi vastasi paineeseen lainsäädäntömuutoksilla. Arpajaislakiin lisättiin muun muassa 18 vuoden ikäraja ja markkinoinnin rajoituksia vuonna 2010, ja yksinoikeusasema kirjattiin lakiin täsmällisemmin vuonna 2012. Komissio päätti marraskuussa 2013 olla viemättä asiaa unionin tuomioistuimeen ja katsoi, että järjestelmä toteutti yleisen edun mukaisia tavoitteita johdonmukaisesti ja järjestelmällisesti.

Kolmas askel oli rakenteellinen. Veikkaus, Raha-automaattiyhdistys ja Fintoto yhdistettiin yhdeksi valtion omistamaksi Veikkaus Oy:ksi vuoden 2017 alusta. Fuusion perusteluissa korostettiin muun muassa sitä, että yhtiöiden keskinäinen kilpailu samasta pelaajakunnasta ei sopinut yhteen haittojen ehkäisyn kanssa. Sama argumentti oli myös EU-oikeudellisesti hyödyllinen: yksi toimija ilman sisäistä kilpailuasetelmaa on helpompi puolustaa johdonmukaisena järjestelmänä kuin kolme keskenään kilpailevaa monopolia.

Miksi Suomi silti luopui verkkomonopolista?

Jos monopoli oli EU-oikeudellisesti kestävä ja komissio oli lopettanut menettelynsä, miksi Suomi päätti avata verkkopelaamisen lisenssimarkkinalle? Vastaus ei ole oikeudellinen vaan tosiasiallinen.

Yksinoikeusjärjestelmän koko oikeutus lepää sen varassa, että se tosiasiassa ohjaa pelaamista. Kun kasvava osa verkkopelaamisesta tapahtui ulkomaisilla sivustoilla, joilla ei ollut suomalaista lupaa eikä suomalaisen viranomaisen valvontaa, monopoli ei enää suojannut niitä pelaajia. Se ei voinut asettaa heille pelirajoja, tarjota keskitettyä estoa eikä puuttua markkinointiin. Järjestelmä oli olemassa laissa mutta ei siellä, missä pelaaminen kasvoi.

Tämä on samalla EU-oikeudellinen ongelma. Johdonmukaisuusvaatimus edellyttää, että rajoitus tosiasiassa palvelee tavoitettaan. Monopoli, joka tavoittaa yhä pienemmän osan kohteestaan, on yhä vaikeampi perustella tehokkaana haittojen ehkäisyn välineenä. Sama logiikka vaikutti taustalla Ruotsissa ja Tanskassa, jotka siirtyivät lisenssimalliin ennen Suomea. Ruotsin kokemuksia on käsitelty artikkelissa Ruotsin rahapelimalli 2019.

Uudistuksen ydinmittari on kanavointi eli se, kuinka suuri osuus pelaamisesta tapahtuu luvallisilla, valvotuilla sivustoilla. Kanavointi on samalla se muuttuja, jolla uuden järjestelmän EU-oikeudellista kestävyyttä voi arvioida: mitä suurempi osa pelaamisesta on valvonnan piirissä, sitä uskottavammin järjestelmä toteuttaa haittojen ehkäisyn tavoitetta. Mittarin ongelmia käsitellään artikkelissa kanavointi lisenssimarkkinan mittarina.

Kannattaa myös huomata, mitä uudistus ei tee. Se ei avaa markkinaa kokonaan eikä poista valtion roolia. Kyse on osittaisesta lisenssimallista, jossa merkittävä osa pelitarjonnasta säilyy yksinoikeudessa. Tämä on sama ratkaisu, jonka Ruotsi ja Tanska tekivät, ja se on tehty osin samoista syistä: kaikkien pelimuotojen avaaminen olisi tarkoittanut suurempaa muutosta kuin mitä ongelman ratkaiseminen edellytti.

Uusi rahapelilaki EU-oikeuden valossa

Rahapelilaki 10/2026 rakentaa kaksijakoisen järjestelmän. Osa pelimuodoista jää yksinoikeuteen: raha-arpajaiset ja veikkauspelit sekä rahapeliautomaatit ja kasinopelit ⚖️rahapelilaki 10/2026, 5 § – yksinoikeustoimilupa . Verkossa tapahtuva kaupallinen pelaaminen, eli kiinteä-, muuttuva- ja virtuaalikertoiminen vedonlyönti, sähköiset kasinopelit, sähköinen rahabingo ja sähköiset raha-automaattipelit, avautuu toimilupamarkkinalle ⚖️rahapelilaki 10/2026, 6 § – rahapelitoimilupa . Sama toimija ei voi saada molempia lupia.

Rakenteessa on useita kohtia, joita EU-oikeudellinen arviointi koskee suoraan. Alla olevaan taulukkoon on koottu keskeisimmät.

Osittainen yksinoikeus, kestääkö johdonmukaisuustesti?

Kiinnostavin avoin kysymys koskee mallin kaksijakoisuutta. Saksan tapauksissa 2010 ongelmaksi muodostui juuri se, että riskeiltään vakavia pelimuotoja kohdeltiin eri tavalla ilman kestävää perustetta. Suomen mallissa fyysiset rahapeliautomaatit ja kivijalan kasinopelit jäävät yksinoikeuteen, kun taas sähköiset raha-automaattipelit avautuvat kilpailulle. Nämä ovat pelimekaniikaltaan lähellä toisiaan.

Erottelulle on esitettävissä perusteita. Fyysinen automaatti on sidottu paikkaan, sen sijoittelua voidaan säännellä, ja sen valvonta on luonteeltaan toisenlaista kuin verkkopelin. Verkkopelaamisen puolella keskeinen ongelma on ollut se, ettei sääntely tavoittanut toimintaa lainkaan, jolloin lisenssimalli lisää valvontaa eikä vähennä sitä. Automaattien erityisasemaa on käsitelty artikkelissa rahapeliautomaatit yksinoikeudessa.

Ratkaisevaa on kuitenkin se, miten järjestelmä käytännössä toimii. Jos yksinoikeuden puolella sääntely on kevyempää kuin lisenssipuolella tai jos yksinoikeustoimiluvan haltijan markkinointi laajenee samalla kun lisenssitoimijoiden markkinointia kiristetään, johdonmukaisuusargumentti heikkenee. Laki on kirjoitettu tältä osin symmetrisesti, mutta symmetria mitataan soveltamisessa.

Toinen kohta, joka ansaitsee huomiota, on yksinoikeustoimiluvasta valtiolle maksettava korvaus ⚖️rahapelilaki 10/2026, 19 § – korvaus valtiolle . Korvaus muodostuu peruskorvauksesta ja vuotuisesta, pelikatteeseen sidotusta osuudesta. Järjestely tekee valtion taloudellisen intressin näkyväksi tavalla, jota vanha tuloutusmalli ei tehnyt. Oikeuskäytännön mukaan tulojen kertyminen saa olla sivuseuraus, ei rajoituksen peruste, ja tämän erottelun uskottavuus riippuu siitä, mitä järjestelmä kokonaisuutena tekee. Rahavirtoja on eritelty artikkelissa rahapelituotot: kuka hyötyy.

Asuinpaikkavaatimus ja markkinan kansallinen rajaus

Asuinpaikkavaatimus on lain EU-oikeudellisesti kiinnostavin yksittäinen säännös. Sen mukaan sähköisiä rahapelejä varten saa rekisteröidä vain vakinaisesti Suomessa asuvia luonnollisia henkilöitä, asuinpaikka on todennettava säännöllisesti, ja pelaaminen on estettävä, jos pelaaja asuu vakinaisesti ulkomailla ⚖️rahapelilaki 10/2026, 21 § – asuinpaikkavaatimus . Samaan suuntaan vaikuttaa kielto myydä, välittää tai markkinoida pelejä ulkomaille, jollei se ole kohdemaan lainsäädännön mukaan sallittua ⚖️rahapelilaki 10/2026, 75 § – rahapelitoimintaa koskevat kiellot .

Säännökset rakentavat kansallisesti rajatun markkinan: Suomen toimiluvalla palvellaan Suomessa asuvia, ja muualla asuvia palvellaan muiden maiden luvilla. Tämä on linjassa sen kanssa, ettei rahapeleissä ole vastavuoroista tunnustamista, ja vastaava ratkaisu on käytössä muissakin lisenssimaissa. Se on kuitenkin myös rajoitus, joka estää suomalaisen toimiluvan haltijaa tarjoamasta palveluaan vapaasti muualle unioniin. Rajoituksen kestävyys nojaa samaan perusteluun kuin koko järjestelmä: valvonta, pelaajansuoja ja haittojen ehkäisy edellyttävät, että viranomainen tietää, ketä palvellaan.

Kolmanteen maahan sijoittautuneen toimijan edustajavaatimus ⚖️rahapelilaki 10/2026, 12 § – edustajavelvollisuus on tyypillinen valvonnallinen ratkaisu: se ei sulje EU:n ulkopuolisia toimijoita pois, mutta varmistaa, että Suomen viranomaisilla on ETA-alueella taho, jolle haaste voidaan antaa tiedoksi. Sama logiikka toistuu pelijärjestelmien sijaintia koskevassa säännöksessä ⚖️rahapelilaki 10/2026, 46 § – pelijärjestelmien sijainti , joka sallii ulkomaisen sijainnin, jos valvonta voidaan järjestää viranomaisten välisellä sopimuksella tai etäyhteydellä. Molemmissa rajoitus on sidottu valvontatarpeeseen eikä toimijan alkuperään, mikä on juuri se rakenne, jota oikeuskäytäntö edellyttää.

Estot, poistomääräykset ja oikeussuoja

Luvattomaan tarjontaan puuttumisen keinot ovat uudessa laissa aiempaa vahvemmat. Valvontaviranomainen voi kieltää rahapelien toimeenpanon ja markkinoinnin sekä asettaa kiellon tehosteeksi uhkasakon ⚖️rahapelilaki 10/2026, 76 § – toimeenpanon ja markkinoinnin kieltäminen . Se voi myös määrätä palveluntarjoajan poistamaan verkkosisältöä tai verkkotunnusrekisterin ylläpitäjän poistamaan verkkotunnuksen rekisteristä ⚖️rahapelilaki 10/2026, 78 § – poistomääräys .

Tällaiset keinot puuttuvat elinkeinovapauteen ja välillisesti myös sananvapauteen, joten oikeussuojan järjestäminen on olennainen osa niiden hyväksyttävyyttä. Poistomääräyksen saaja ja säännöksiä rikkonut voivat saattaa päätöksen markkinaoikeuden käsiteltäväksi 30 päivän kuluessa tiedoksisaannista, ja asianosaisia on lähtökohtaisesti kuultava ennen päätöstä. Päätöstä on kuitenkin noudatettava, jollei markkinaoikeus toisin määrää. Kokonaisuutta ja sen käytännön toimivuutta on arvioitu artikkelissa luvattomat nettikasinot 2027.

Placanica- ja Ince-ratkaisujen opetus on tässä kohden konkreettinen: seuraamusjärjestelmä on niin vahva kuin lupajärjestelmä, jonka päälle se rakentuu. Jos toimiluvan saaminen olisi tosiasiassa mahdotonta tai menettely epäselvä, luvattomuudesta rankaiseminen menettäisi oikeudellisen perustansa. Tämä on yksi syy siihen, miksi lupamenettelyn selkeyteen ja avoimuuteen on uudistuksessa kiinnitetty huomiota; hakuprosessia on kuvattu artikkelissa rahapelitoimiluvan hakeminen.

Mikä puoltaa uutta mallia ja mikä herättää kysymyksiä

Yksikään näistä kysymyksistä ei ole sellainen, jonka voisi ratkaista etukäteen lukemalla lakitekstiä. Ne ratkeavat sillä, miten valvontaviranomainen soveltaa säännöksiä, miten markkinointi kehittyy ja kuinka suuri osa pelaamisesta tosiasiassa siirtyy luvalliselle puolelle. Juuri tästä syystä uudistuksen seuranta on myös oikeudellisesti merkityksellistä eikä pelkkää politiikan arviointia.

Kritiikkiä on esitetty molemmista suunnista. Osa kaupallisista toimijoista pitää asuinpaikkavaatimusta ja pelijärjestelmien sijaintisääntelyä tarpeettoman raskaina, kun taas haittojen ehkäisyä painottavat tahot ovat huolissaan siitä, että markkinan avaaminen lisää tarjontaa ja mainontaa riippumatta siitä, kuinka tiukaksi säännöt kirjoitetaan. Molemmat huolet ovat asiallisia, ja ne osoittavat samaan suuntaan: uuden järjestelmän arvo mitataan sillä, mitä se tekee, ei sillä, miten se on perusteltu.

Mitä tämä merkitsee peliyhtiölle

Toimijan näkökulmasta vastavuoroisen tunnustamisen puuttuminen on rahapelialan kallein yksittäinen piirre. Yritys, joka haluaa palvella kahdeksaa Euroopan markkinaa, tarvitsee kahdeksan lupaa, kahdeksan sääntökirjan tuntemuksen ja kahdeksan valvojan raportointirajapinnan. Pankki- tai vakuutusalalla vastaava toiminta olisi mahdollista yhdellä luvalla.

Kustannus ei ole vain hallinnollinen. Se muokkaa markkinan rakennetta. Kun jokainen maa on oma projektinsa, pienten toimijoiden on vaikea laajentua, ja markkinoille jää suuria monikansallisia konserneja, joilla on resursseja hoitaa rinnakkaisia lupaprosesseja. Sama ilmiö on nähty Ruotsissa ja Tanskassa, ja on todennäköistä, että se toistuu Suomessa. Toimilupamarkkinan taustayhtiöitä on eritelty artikkelissa nettikasinoiden taustayhtiöt.

Suomen laki asettaa lisäksi omat reunaehtonsa, jotka toimijan on otettava huomioon jo hakuvaiheessa. Rahapelitoimilupa myönnetään enintään viideksi vuodeksi kerrallaan ⚖️rahapelilaki 10/2026, 14 § – toimiluvan voimassaoloaika , eikä toimilupaa saa siirtää tai luovuttaa toiselle ⚖️rahapelilaki 10/2026, 17 § – toimiluvan siirtämisen kielto . Yritysjärjestelyissä tämä tarkoittaa, ettei lupa seuraa liiketoimintaa automaattisesti. Kolmanteen maahan sijoittautuneen on lisäksi nimettävä ETA-alueella oleva edustaja, jolla on valtuudet edustaa toimijaa Suomen viranomaisissa ja ottaa vastaan haaste ⚖️rahapelilaki 10/2026, 12 § – edustaja .

Yksinoikeuden ja toimiluvan välinen raja on niin ikään ehdoton: yksinoikeustoimiluvan haltijalle ei voida myöntää rahapelitoimilupaa eikä päinvastoin ⚖️rahapelilaki 10/2026, 6 § – rahapelitoimilupa . Konsernin sisällä toiminnot on eriytettävä, ja pelisivustot, asiakasrekisterit ja pelitilit on pidettävä erillään ⚖️rahapelilaki 10/2026, 8 § – yksinoikeustoimiluvan edellytykset . Rakenne on suunniteltu estämään se, että yksinoikeusasema tuottaisi kilpailuetua avoimella markkinalla, ja sillä on myös EU-oikeudellinen merkitys: se vähentää riskiä siitä, että järjestelmää pidettäisiin kotimaista toimijaa suosivana.

Yritykselle tästä seuraa käytännön johtopäätös, joka poikkeaa yleisestä mielikuvasta. Suomen markkinalle ei tulla siksi, että sääntely olisi kevyttä, vaan siksi että se on ennakoitavaa. Ennakoitavuus on nimenomaan se, mitä unionin oikeuskäytäntö on jäsenvaltioilta vaatinut: selkeät kriteerit, avoin menettely ja muutoksenhakumahdollisuus.

Mitä tämä merkitsee pelaajalle

Pelaajan näkökulmasta EU-oikeus on taustamuuttuja, joka selittää, miksi järjestelmä näyttää siltä kuin näyttää. Kolme käytännön seurausta kannattaa kuitenkin tunnistaa.

Ensinnäkin toisen EU-maan lupa ei tee sivustosta Suomessa luvallista. Maltan tai muun jäsenvaltion toimilupa on todellinen lupa siinä maassa, mutta se ei tuota oikeutta tarjota pelejä Suomeen. Tämä ei ole suomalainen erikoisuus vaan seuraus siitä, ettei rahapeleissä ole vastavuoroista tunnustamista.

Toiseksi oikeussuoja seuraa lupaa. Kun toimijalla on Suomen toimilupa, sitä koskevat Suomen lain velvoitteet pelitilistä, tunnistautumisesta, pelirajoista ja valitusten käsittelystä, ja suomalainen viranomainen voi puuttua rikkomuksiin. Luvattoman sivuston kanssa pelaaja on käytännössä yksin. Riidanratkaisun eroja on käsitelty artikkelissa valitus nettikasinosta ja ADR.

Kolmanneksi järjestelmän tarkoitus on haittojen vähentäminen, ei pelaamisen edistäminen. Sekä yksinoikeus että toimilupamalli on perusteltu EU-oikeudellisesti juuri sillä, että ne suojaavat pelaajaa. Rahapelaaminen on viihdettä, jonka tuotto-odotus on pelaajalle pitkällä aikavälillä negatiivinen; ikäraja on 18 vuotta, eikä pelaamista kannata ajatella tapana hankkia rahaa. Jos pelaaminen alkaa tuntua hallitsemattomalta, apua saa maksutta Peluurista (0800 100 101).

Mihin kehitys on menossa

Rahapelien EU-oikeus on tällä hetkellä epätavallisessa tilassa. Harmonisointia ei ole näköpiirissä, komissio on vetäytynyt valvonnasta, ja jäsenvaltiot ovat siirtyneet laajalti kansallisiin lisenssijärjestelmiin. Riidat ratkaistaan kansallisissa tuomioistuimissa, joista osa päätyy ennakkoratkaisupyyntönä unionin tuomioistuimeen.

Suunta on samalla käytännöllinen. Kun yhä useampi jäsenvaltio soveltaa lisenssimallia, järjestelmät alkavat muistuttaa toisiaan ilman direktiiviä: kaikissa vaaditaan tunnistautuminen, pelaajansuojan välineet, rahanpesun torjunta ja valvottavat pelijärjestelmät. Tämä ei kuitenkaan poista perusasetelmaa. Jokainen jäsenvaltio päättää edelleen itse, kenelle se myöntää luvan, mitä pelimuotoja se sallii ja millä ehdoilla.

Seurattavia kohtia on kolme. Ensimmäinen on se, millaisia ennakkoratkaisupyyntöjä kansalliset tuomioistuimet lähettävät lisenssijärjestelmistä: monopoleja koskeva oikeuskäytäntö on laaja, mutta lisenssimallien yksityiskohdista, kuten asuinpaikkavaatimuksista ja markkinoinnin rajoista, ratkaisuja on selvästi vähemmän. Toinen on se, miten jäsenvaltiot suhtautuvat luvattoman tarjonnan estämiseen verkossa, kun samaan aikaan unionin digitaalisia palveluja koskeva sääntely asettaa menettelyvaatimuksia sisältöön puuttumiselle. Kolmas on maksuliikenteen rooli: maksujen estäminen on tehokas keino, mutta se kohdistuu kolmansiin osapuoliin, joilla ei ole osaa itse rahapelitoiminnassa.

Suomen kannalta ratkaisevaa on, toteutuuko uudistuksen keskeinen lupaus: siirtyykö verkkopelaaminen valvottuun järjestelmään riittävässä määrin. Jos siirtyy, järjestelmä on sekä sosiaalipoliittisesti että EU-oikeudellisesti vahvemmalla pohjalla kuin monopoli, joka ei tavoittanut verkkoa. Jos ei siirry, samat kysymykset tulevat esiin uudessa muodossa, ja johdonmukaisuusvaatimus, joka on ohjannut tätä oikeudenalaa kolme vuosikymmentä, on silloin taas keskustelun keskiössä. Lisenssimallin ja yksinoikeuden eroja kokonaisuutena käsitellään artikkelissa lisenssimalli vs. yksinoikeus, ja lain keskeiset muutokset on koottu rahapelilaki-aihesivulle.

← Kaikki artikkelit