Rahapeliongelma kasvaa, vaikka pelaaminen vähenee

Rahapeliongelma yleistyi Suomessa samalla, kun rahapelejä pelaavien osuus supistui. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen väestötutkimuksen mukaan vuonna 2023 vähintään kohtalaisen riskin tasolla pelasi 4,2 prosenttia 15–74-vuotiaista, kun osuus oli aiemmilla mittauskerroilla ollut noin kolmen prosentin tasolla. Samaan aikaan rahapelejä pelanneiden osuus laski 78 prosentista 70 prosenttiin. Kaksi mittaria kulkee eri suuntiin, ja juuri siksi luvut ovat kiinnostavat: pelaaminen ei ole vähentynyt siltä joukolta, jolle se aiheuttaa eniten vahinkoa.

Ristiriita ei ole tilastovirhe eikä yksittäinen kummallisuus. Se on looginen seuraus siitä, miten rahapelaaminen jakautuu. Valtaosa pelaajista pelaa satunnaisesti ja pienillä summilla, ja hyvin pieni vähemmistö tuottaa suurimman osan kulutuksesta. Kun satunnainen pelaaminen hiipuu, väestötason osallistumisluku putoaa nopeasti, mutta haitan ydin pysyy paikallaan. Tässä artikkelissa käydään läpi viisi selitystä sille, miksi rahapeliongelma voi kasvaa pelaamisen vähentyessä, mitä THL:n omat varaukset tuloksista kertovat, ja mitä 1.7.2027 voimaan tuleva rahapelilaki muuttaa siinä, miten haittoja ylipäätään pystytään mittaamaan.

Kaksi käyrää, jotka kulkevat eri suuntiin

THL:n Suomalaisten rahapelaaminen 2023 -tilastoraportissa (Tilastoraportti 15/2024) kaksi keskeistä lukua liikkuu vastakkaisiin suuntiin. Rahapelejä pelanneiden osuus väheni kaikissa täysi-ikäisten ikäryhmissä ja kaikissa tuloluokissa, ja pelaaminen muuttui satunnaisemmaksi. Rahapeliongelman vakavampi pää sen sijaan laajeni.

Molemmat luvut on laskettu samasta aineistosta ja samalla tavalla: osuutena kaikista 15–74-vuotiaista vastaajista. Kyse ei siis ole siitä, että ongelmaluku olisi laskettu kutistuvasta pelaajajoukosta ja osallistumisluku koko väestöstä. Kun osallistuminen laskee ja riskitason pelaaminen samaan aikaan nousee, väestössä on aiempaa enemmän ihmisiä, joiden pelaamiseen liittyy tunnistettavia ongelmia.

Suhdeluku terävöittää kuvaa. Kun 4,2 prosenttia koko ikäryhmästä pelaa vähintään kohtalaisen riskin tasolla ja 70 prosenttia pelaa lainkaan, THL:n luvuista laskettuna noin kuusi prosenttia kaikista pelanneista on riskitasolla. Väestötasolla se tarkoittaa noin 151 000 ihmistä. Alhaisen riskin tasolla pelasi lisäksi 9,0 prosenttia vastaajista, noin 325 000 henkilöä, ja tämäkin osuus kasvoi vuodesta 2019.

Yksi lisähavainto sitoo palaset yhteen. Pelaaminen ilman ongelmia väheni vuodesta 2019 vuoteen 2023 kaikissa muissa vastaajaryhmissä paitsi 15–17-vuotiailla. Se on juuri se ryhmä, jonka pitäisi kasvaa, jos pelaamisen väheneminen tarkoittaisi automaattisesti haittojen vähenemistä. Kutistui väärä pää.

Mitä PGSI todella mittaa

Rahapeliongelman yleisyyttä ei mitata diagnooseilla vaan seulalla. PGSI (Problem Gambling Severity Index) on yhdeksän kysymyksen mittari, jota THL on käyttänyt tässä tutkimuksessa vuodesta 2011. Vastaukset pisteytetään, ja pistemäärä jakaa vastaajat neljään ryhmään: pelaaminen ilman ongelmia (0 pistettä), alhaisen riskitason pelaaminen (1–2), kohtalaisen riskitason pelaaminen (3–7) ja ongelmapelaaminen (vähintään 8 pistettä).

Otsikoissa toistuva 4,2 prosenttia on kahden viimeisen luokan summa. Se ei siis tarkoita, että 151 000 suomalaisella olisi vakava peliriippuvuus. Se tarkoittaa, että näin moni ylitti kynnyksen, jonka jälkeen pelaamiseen liittyy mittarilla tunnistettavia kielteisiä seurauksia tai hallinnan menettämisen merkkejä. Vakavin luokka on tästä osajoukko. THL raportoi luokat yhdistettynä muun muassa siksi, että pienimmät osajoukot ovat väestötutkimuksessa epävarmoja.

Mittarin valinta ei ole tekninen sivuseikka. Vuosina 2003–2007 ongelmallisuutta kartoitettiin pelkällä SOGS-mittarilla, vuosina 2011–2019 SOGS:ia ja PGSI:tä käytettiin rinnakkain, ja vuodesta 2023 alkaen käytössä on vain PGSI. THL:n perustelu on kaksitahoinen: PGSI on luokittelutarkkuudeltaan tiukempi kahdeksan pisteen katkaisukohdalla, ja se on kansallisesti ja kansainvälisesti vertailukelpoisempi. Lisäksi SOGS on pitkä, ja vastaajat keskeyttivät kyselyn tyypillisimmin juuri sen kohdalla.

Vuonna 2023 mukaan tuli myös toinen näkökulma: haittamittarit. Rahapelihaittoja kartoitettiin Australiassa kehitetyn haittaviitekehyksen lyhyillä versioilla (SGHS-10 ja SGHS-18), jotka kysyvät konkreettisia seurauksia kuudessa luokassa: terveys, talous, työ ja opiskelu, tunnetaso, ihmissuhteet ja muut haitat. Nämä kysymykset esitettiin ainoastaan verkko- ja postikyselyn vastaajille. Heistä joka kymmenes (9,8 %, noin 352 000 henkilöä) oli kokenut vähintään yhden rahapelihaitan viimeksi kuluneiden 12 kuukauden aikana ja 4,5 prosenttia vähintään kaksi.

Ero PGSI:n ja haittamittarin välillä on olennainen. Haittoja kokeneiden osuus on yli kaksinkertainen riskitasolla pelaavien osuuteen nähden. Haitta ei siis rajaudu siihen joukkoon, joka täyttää ongelmapelaamisen tunnusmerkit. Tavallisimmat haitat olivat tunnetason haittoja (6,3 %) ja taloudellisia haittoja (6,0 %), ja yksittäisistä haitoista yleisimpiä olivat pelaamisen katuminen (4,0 %) ja viikoittaisen käyttörahan väheneminen (3,8 %). Nämä ovat lieviä yksittäistapauksina mutta laajoja väestötasolla.

Selitys 1: mittatapa vaihtui, mutta ei siltä osin, mistä on kyse

Ensimmäinen selitys, joka on syytä sulkea pois tai vahvistaa ennen muita, on menetelmä. Vuonna 2023 THL vaihtoi tiedonkeruun puhelinhaastatteluista verkko- ja postikyselyn yhdistelmään. Aiempina vuosina käytettiin vain puhelinhaastatteluita. Menetelmämuutos on tutkimuksen aikasarjassa iso asia, koska ihmiset vastaavat rahankäyttöä ja hallinnan menetystä koskeviin kysymyksiin eri tavalla haastattelijalle kuin lomakkeelle.

THL varautui tähän. Osa aineistosta kerättiin edelleen puhelimitse, otoskooltaan 1 250 henkilöä, juuri sitä varten että menetelmien eroa voitiin arvioida. Vertailun tulokset ovat tämän kysymyksen kannalta raportin keskeisimmät luvut.

Vertailu kertoo kaksi asiaa. Menetelmämuutos vaikutti siihen, millaisia pelaajia tavoitettiin: verkko- ja postikyselyllä saatiin kiinni enemmän vain internetissä pelaavia ja enemmän alhaisen riskitason pelaajia, puhelimitse taas enemmän vain kivijalassa pelaavia. Nämä erot olivat tilastollisesti merkitseviä. Sen sijaan vähintään kohtalaisen riskin tasolla pelaavien osuudessa ero jäi pieneksi eikä ollut tilastollisesti merkitsevä.

Toisin sanoen juuri se luku, joka nousi noin kolmesta prosentista 4,2 prosenttiin, ei näytä selittyvän tiedonkeruutavan vaihdolla. Sen sijaan nettipelaajien osuuden nousu 37 prosentista 44 prosenttiin voi THL:n oman arvion mukaan johtua osittain siitä, että verkko- ja postikyselyyn vastanneiden joukossa oli enemmän vain internetissä pelaavia.

Varovaisuuteen on silti syytä. Puhelinaineiston koko ei riitä arvioimaan erikseen vähintään kahdeksan PGSI-pisteen osajoukkoa, eli kaikkein vakavinta luokkaa ei voitu verrata menetelmien välillä lainkaan. Voimalaskelmien mukaan noin 1,5 prosentin ja sitä pienempien osuuksien kohdalla tilastollisesti merkitseviä eroja ei todennäköisesti havaita, vaikka niitä olisi. Merkitsemätön ero ei siis ole todiste siitä, ettei eroa ole.

Toinen varaus koskee vastausaktiivisuutta. Yhdistetyn aineiston vastausprosentti oli 36,9, verkko- ja postikyselyssä 35,7 ja puhelinhaastattelussa 50,7. Se on alhaisempi kuin vuosina 2015 (62 %) ja 2019, mutta korkeampi kuin vuonna 2007 (25 %). THL toteaa alhaisemman vastausaktiivisuuden lisäävän epävarmuutta mutta pitää aineistoa edelleen edustavana. Aineisto painotettiin iän, sukupuolen, alueen ja kaupunki-maaseutuluokituksen mukaan.

Selitys 2: satunnaispelaajat jäivät pois, tiiviit pelaajat jäivät

Toinen selitys on rakenteellinen. Osallistumisluku on herkkä juuri sille joukolle, jonka pelaaminen on vähäisintä. Kun lottokupongin ostaminen jää muutamalta sadaltatuhannelta ihmiseltä väliin, väestötason osallistumisosuus liikkuu useita prosenttiyksikköjä, vaikka rahapelaamisen kokonaiskuva ei juuri muutu.

THL:n aineisto tukee tätä tulkintaa. Vuoteen 2015 asti suomalaiset pelasivat yleisimmin kerran viikossa. Vuonna 2023 tavallisin vastaus oli harvemmin kuin kuukausittain (31 %). Kerran viikossa ja 1–3 kertaa kuukaudessa pelaaminen väheni vuodesta 2019, kun taas päivittäinen tai lähes päivittäinen pelaaminen pysyi jokseenkin samana. Myös monipuolinen pelaaminen väheni jyrkästi: vähintään neljää eri pelityyppiä pelanneiden osuus putosi 21 prosentista 13 prosenttiin.

Pelityyppien tasolla sama näkyy selvästi. Kaikkien Veikkauksen pelityyppien pelaaminen väheni verrattuna sekä vuoteen 2019 että vuoteen 2007. Poikkeuksia oli kaksi: arpapelien pelaaminen lisääntyi ja päivittäisten arvontapelien pelaaminen pysyi ennallaan vuodesta 2007. Yleisimmät pelityypit olivat edelleen lottopelit tai Jokeri (52 %) ja arpapelit (40 %).

Kun laajapohjainen, harvakseltaan tapahtuva pelaaminen ohenee, jäljelle jäävä pelaajakunta on keskimäärin tiiviimpää. Tämä ei sinänsä lisää yhdenkään yksilön riskiä, mutta se muuttaa väestötason keskiarvoja. Koska riskitason osuus on laskettu kaikista vastaajista eikä pelaajista, mekanismi ei kuitenkaan riitä yksin selittämään nousua: jos kyse olisi pelkästä satunnaispelaajien poistumisesta, riskitason osuuden pitäisi pysyä paikallaan eikä nousta.

Siksi tämä selitys toimii vain yhdessä muiden kanssa. Se kertoo, miksi osallistumisluku putosi nopeasti, mutta ei sitä, miksi haitta samalla laajeni. Vastaus siihen löytyy pelaamisen kanavasta, kulutuksen keskittymisestä ja siitä, mihin viime vuosien rajoitukset kohdistuivat.

Selitys 3: pelaaminen siirtyi verkkoon

Kolmas selitys on kanava. Vuonna 2023 vastaajista 44 prosenttia oli pelannut rahapelejä internetissä, kun osuus oli vuonna 2019 37 prosenttia ja vuonna 2007 yhdeksän prosenttia. Vain internetissä pelasi lähes joka kolmas (30 %), vain kivijalassa noin joka neljäs (24 %) ja molemmissa 14 prosenttia. Nettipelaaminen yleistyi 45–74-vuotiailla, mutta 18–29-vuotiailla se väheni.

Kanavan yhteys ongelmiin on aineistossa johdonmukainen. Eniten vakavuudeltaan eritasoisia rahapeliongelmia oli niillä, jotka pelasivat sekä internetissä että kivijalassa. Vain internetissä pelanneilla ongelmia oli enemmän kuin vain kivijalassa pelanneilla.

Saman pelin eri jakelukanavat erottuvat toisistaan. Pelaajilla, jotka pelasivat Veikkauksen nettiarpoja, vakavuudeltaan eritasoiset rahapeliongelmat olivat selvästi yleisempiä kuin niillä, jotka pelasivat pahvisia raaputusarpoja. Sama toistui raha-automaattipeleissä: Veikkauksen nettisivuilla tai pelisaleissa pelanneilla ongelmat olivat selvästi yleisempiä kuin niillä, jotka pelasivat automaatteja pelipisteissä eli ruokakaupoissa, kioskeilla ja huoltoasemilla. Tuote on nimellisesti sama, mutta pelisykli, saatavuus ja käytettävissä oleva aika eivät ole.

Tulkinnassa kannattaa olla huolellinen. Poikkileikkausaineisto ei erota syytä ja seurausta. Se, että verkossa pelaavilla on enemmän ongelmia, voi tarkoittaa sekä sitä, että verkkopelaaminen lisää riskiä, että sitä, että riskialttiit pelaajat hakeutuvat verkkoon, jossa tarjonta on laajin ja saatavuus jatkuva. Todennäköisesti molemmat mekanismit vaikuttavat. Lisäksi menetelmämuutos vaikutti juuri kanavaa koskeviin lukuihin, joten nettipelaajien osuuden noususta osa voi olla tavoittavuuden eikä käyttäytymisen muutosta.

Yksinoikeusjärjestelmän ulkopuolisia nettirahapelejä pelasi seitsemän prosenttia vastaajista, väestötasolla noin 251 000 henkilöä. Osuus ei muuttunut vuodesta 2019, mutta pidemmällä aikavälillä vuodesta 2007 se on kasvanut. Miehistä näitä pelejä pelasi 12 prosenttia ja naisista kaksi, ja osuus oli suurin 18–29-vuotiailla (15 %). Näillä pelaajilla oli keskimäärin 3,9 Veikkauksen ulkopuolista pelitiliä (mediaani kaksi), ja kolmanneksella oli kolme pelitiliä tai enemmän. Tavallisimmin pelattuja pelityyppejä olivat raha-automaattipelit (48 %), vedonlyöntipelit (39 %) ja pokeri (23 %).

Yksi luku erottuu. Niiden osuus, jotka pelasivat ainoastaan järjestelmän ulkopuolisia nettipelejä, kasvoi kahdesta prosentista kymmeneen prosenttiin järjestelmän ulkopuolisista nettipelaajista. Väestötasolla se on noin 26 000 henkilöä. Joukko on pieni, mutta se on kokonaan kotimaisen pelaajansuojan ulottumattomissa: ei tappiorajoja, ei yhteistä peliestoa, ei huolenpitovelvollisuutta. Tämä on kanavoinnin ydinkysymys, jota käsitellään tarkemmin artikkelissa kanavointi lisenssimarkkinan mittarina.

Onko yksinoikeusjärjestelmän pelaaminen turvallisempaa?

Aineistosta löytyy havainto, jota käytetään usein argumenttina puolesta ja vastaan. Pelaajilla, jotka olivat pelanneet vain Veikkauksen pelejä, vakavuudeltaan eritasoiset rahapeliongelmat olivat vähäisempiä kuin muilla pelaajilla. Vähintään kohtalaisen riskin tasolla pelaaminen oli puolestaan yleisintä niillä, jotka pelasivat sekä Veikkauksen että yksinoikeusjärjestelmän ulkopuolisia nettipelejä.

Havainnosta ei kuitenkaan seuraa, että yksinoikeusjärjestelmän pelit olisivat sellaisenaan turvallisempia. Ryhmät eroavat toisistaan monella muullakin tavalla: useaa tarjoajaa käyttävä pelaa lähtökohtaisesti useampaa pelityyppiä ja useammin, ja juuri nämä piirteet ennakoivat ongelmia riippumatta siitä, kuka pelin tarjoaa. Poikkileikkausaineisto ei erota, syntyivätkö ongelmat useasta tarjoajasta vai hakeutuivatko jo riskitasolla pelaavat useamman tarjoajan asiakkaiksi.

Tuotetason vertailu tukee jälkimmäistä tulkintaa. Kun Veikkauksen omia pelityyppejä verrataan keskenään, ongelmat kasautuvat nopeisiin ja jatkuviin tuotteisiin: pöytäpelejä Veikkauksen nettisivuilla tai pelipisteissä pelanneilla oli useammin sekä alhaisen että vähintään kohtalaisen riskitason pelaamista kuin muita pelityyppejä pelanneilla, ja he pelasivat myös useampaa pelityyppiä kuin muut. Riskin lähde on siis pikemminkin pelin rakenne ja pelaamisen intensiteetti kuin toimiluvan väri.

Rahavirtojen jakautuminen kertoo saman. Niistä vastaajista, jotka pelasivat järjestelmän ulkopuolisia pelejä, 40,6 prosenttia kulutuksesta tuli silti Veikkauksen peleistä ja 59,4 prosenttia järjestelmän ulkopuolelta. Järjestelmän ulkopuolisilla nettipelaajilla vastaava jako oli 35,0 ja 65,0 prosenttia. Enemmistö riskialttiimmista pelaajista käyttää siis molempia järjestelmiä rinnakkain, mikä on olennaista sekä pelaajansuojan että kanavoinnin kannalta: yhden toimijan asettama tappioraja ei kata pelaajan kokonaiskulutusta silloin, kun pelitilejä on useita.

Miksi pelataan, ja miksi juuri siellä

Pelaamisen syyt erottavat pelaajaryhmät toisistaan tavalla, joka auttaa ymmärtämään kanavan merkitystä. Kaikista vastaajista yli puolella (53 %) pääasiallinen syy pelata oli rahan voittaminen, ja noin neljännes (26 %) pelasi jännityksen, mielihyvän tai hauskuuden takia.

Järjestelmän ulkopuolisia nettirahapelejä pelanneilla järjestys oli toisin päin. Heillä yleisin syy oli jännitys, mielihyvä ja hauskuus (43 %) ja vasta toiseksi yleisin rahan voittaminen (41 %). Kolmanneksi yleisin syy oli taitojen kehittäminen, kilpaileminen tai itsensä kokeminen hyväksi (3 %). Ero on pieni mutta johdonmukainen sen kanssa, että ryhmä painottuu nuoriin aikuisiin ja peleihin, joissa pelisykli on nopea.

Vielä kiinnostavampi on se, mitä nämä pelaajat vastasivat avoimeen kysymykseen siitä, miksi he pelaavat nimenomaan järjestelmän ulkopuolisia nettipelejä. Kaksi syytä toistui ylitse muiden: laajempi pelivalikoima (30 %) ja paremmat kertoimet tai palautusprosentit (29 %). Hauskanpito ja jännitys mainittiin vain pienessä osassa vastauksia (4 %), ja osassa vastauksista (6 %) esitettiin suoraa kritiikkiä yksinoikeusjärjestelmää kohtaan.

Vastaukset ovat rationaalisia kuluttajan näkökulmasta, mutta yksi niistä sisältää yleisen väärinkäsityksen. Palautusprosentti (RTP) kertoo, kuinka suuri osa panoksista palautuu pelaajille voittoina pitkällä aikavälillä, ja loppuosa eli talon etu jää pelin tarjoajalle. Korkeampi palautusprosentti pienentää talon etua, mutta ei käännä sitä. Pelaajan tuotto-odotus pysyy negatiivisena riippumatta siitä, onko palautusprosentti 94 vai 97. Käytännössä korkeampi RTP tarkoittaa sitä, että sama raha kestää pelissä pidempään, mikä pidentää peliaikaa eikä välttämättä vähennä tappioita.

Valikoiman koko on toimivampi selitys. Yksinoikeusjärjestelmässä pelivalikoimaa rajoittaa sekä sääntely että yhden toimijan tuotekehityskapasiteetti, kun taas kansainvälisillä sivustoilla valikoima kootaan kymmeniltä peliohjelmistotoimittajilta. Uudessa järjestelmässä tämä ero kaventuu, koska rahapelitoimiluvan haltijat voivat tuoda saman tarjonnan valvotulle puolelle. Se on kanavoinnin kannalta uudistuksen vahvin yksittäinen argumentti ja pelihaittojen kannalta sen selvin riski.

Selitys 4: kulutus kasautuu, eikä kasautuminen purkaudu

Neljäs selitys on rahavirtojen jakauma, ja se on selityksistä vahvin. Vuonna 2023 pelaajista 2,2 prosenttia kulutti puolet koko rahapelaamisen kulutuksesta. Käytännössä 2 524 000 pelanneesta noin 54 000 ihmistä vastasi puolesta vuoden kokonaiskulutuksesta. Lisäksi 15,5 prosenttia pelaajista kulutti 80 prosenttia kokonaiskulutuksesta.

Ratkaisevaa on, mistä tuo puolikas tulee. THL:n mukaan siitä 45 prosenttia tuli ongelmapelaamisen tasolla pelaavilta ja 33 prosenttia kohtalaisen riskin tasolla pelaavilta. Ilman ongelmia pelaavilta tuli vain seitsemän prosenttia. Koko kulutuksesta 24 prosenttia tuli ongelmapelaamisen tasolla ja 23 prosenttia kohtalaisen riskin tasolla pelaavilta. Lähes puolet kaikesta rahapelaamiseen käytetystä rahasta tulee siis siltä joukolta, jonka pelaamiseen liittyy mittarilla tunnistettavia ongelmia.

Nämä osuudet eivät muuttuneet vuodesta 2019 vuoteen 2023. Se on tämän artikkelin kysymyksen kannalta olennaista: kahdeksan prosenttiyksikön pudotus osallistumisessa ei siirtänyt kulutuksen painopistettä lainkaan. Pelaajakunnan ohentuminen kohdistui siihen päähän, jonka rahallinen merkitys on pieni.

Keskiarvot havainnollistavat saman. Rahapeleihin käytettiin keskimäärin 12,2 euroa viikossa (miehet 18,3 €, naiset 5,0 €), eivätkä summat juuri muuttuneet vuodesta 2019. Keskiarvo ei kuitenkaan kuvaa juuri ketään: päivittäin tai lähes päivittäin pelaavat käyttivät keskimäärin 73 euroa viikossa, kerran viikossa pelaavat 13 euroa, 1–3 kertaa kuukaudessa pelaavat seitsemän euroa ja harvemmin kuin kuukausittain pelaavat 1,4 euroa.

Kulutuksen jakautumisesta on myös toinen tulkinta, joka ansaitsee tulla sanotuksi. Suuri kulutus ei automaattisesti tarkoita haittaa: hyvätuloinen voi käyttää satoja euroja vuodessa ilman että se vaikuttaa hänen talouteensa. THL:n aineisto ei kuitenkaan tue tulkintaa, jonka mukaan kärkipään kulutus olisi pääosin harmitonta viihdekäyttöä. Kärkipään kulutuksesta selvä enemmistö tulee riskitasoilta. Lisäksi kaikkien pelaajien kulutuksesta 66,4 prosenttia tuli Veikkauksen peleistä ja 33,6 prosenttia yksinoikeusjärjestelmän ulkopuolelta, joten kysymys ei koske vain toista puolta markkinasta.

Selitys 5: rajoitukset purivat sinne, mihin ne kohdistettiin

Viides selitys on politiikka. Vuosien 2017 ja 2024 välillä suomalaiseen rahapelaamiseen kohdistui tiheä sarja rajoituksia, ja ne kaikki kohdistuivat yksinoikeusjärjestelmään. THL on koonnut ne raporttiinsa, ja lista selittää suuren osan osallistumisluvun laskusta.

Rajoitukset tekivät sen, mitä niiltä odotettiin: ne vähensivät impulssiostoja ja satunnaista pelaamista kaupan kassalla ja pelipisteessä. Automaattien vähentäminen ja tunnistautumisvelvoite poistivat pelaamisen mahdollisuuksia sieltä, missä ne olivat helpoimmin saatavilla. Samaan aikaan ne eivät koskeneet lainkaan sitä tarjontaa, joka on verkossa yksinoikeusjärjestelmän ulkopuolella.

Epäsymmetria näkyy aineistossa. Järjestelmän ulkopuolisten nettipelien pelaaminen ei vähentynyt, ja niiden osuus, jotka pelasivat ainoastaan järjestelmän ulkopuolisia nettipelejä, viisinkertaistui suhteellisena osuutena. Kun pelaajaa rajoitetaan yhdessä paikassa mutta ei toisessa, osa siirtyy, ja siirtyjät ovat todennäköisimmin niitä, joihin rajoitus tehokkaimmin puri, eli eniten pelaavia.

Rajoituksia koskevat kokemukset olivat silti valtaosin myönteisiä. Eniten myönteisiä kokemuksia oli tunnistautumisesta (41 % pelaajista), sen jälkeen oman pelihistorian seurannasta (29 %), rahansiirtorajoista (24 %), tappiorajoista (22 %) ja itse asetettavista peliestoista (19 %). Kielteisiä kokemuksia oli hyvin vähän, eniten tunnistautumisesta (3 %). Niistä pelaajista, joilla kielteisiä kokemuksia oli, 45 prosenttia piti välineitä liian rajoittavina tai häiritsevinä, mutta 19 prosenttia päinvastoin liian löysinä.

Se, mitä rajoitukset saivat aikaan yksinoikeusjärjestelmässä, ei siis ole kiistanalaista. Kiistanalaista on, mitä ne saivat aikaan kokonaisuutena, kun markkinan toinen puoli jäi niiden ulottumattomiin. Tämä kysymys on lisenssiuudistuksen tärkein perustelu, ja sitä käsitellään laajemmin artikkelissa pelihaittojen ehkäisy: mikä toimii.

Ketä haitat koskevat

Kokonaisluvut peittävät alleen sen, että riski jakautuu hyvin epätasaisesti. Miehistä vähintään kohtalaisen riskin tasolla pelasi 6,6 prosenttia ja naisista 1,8 prosenttia. Riskitason pelaaminen oli yleisintä 18–44-vuotiailla, ja nousu vuodesta 2019 havaittiin nimenomaan miehillä ja 30–44-vuotiailla. Alhaisen riskitason pelaaminen sen sijaan lisääntyi sekä naisilla että miehillä.

Elämänmittainen näkökulma kertoo saman toisin päin. Vastaajista 5,8 prosenttia koki, että rahapelaaminen on ollut jossain vaiheessa elämää ongelma (naiset 2,8 %, miehet 8,9 %), ja osuus oli korkein 30–44-vuotiailla (9,1 %) ja 18–29-vuotiailla (8,2 %). Nuorten aikuisten kohdalla kyse ei siis ole vain nykyhetken riskistä vaan siitä, että ongelmajakso on jo koettu.

Taloudelliset haitat painottuvat samoihin ikäryhmiin. Kun pelaajilta kysyttiin, onko oma pelaaminen ollut talouden kannalta hyödyllistä vai haitallista, taloudellisia haittoja koki 10 prosenttia pelaajista (miehet 13 %, naiset 7 %). Osuus oli korkein 18–29-vuotiailla (17 %) ja 30–44-vuotiailla (13 %). Nämä ovat ikävuosia, joina taloudellinen puskuri on pienin ja velkaantumisen seuraukset pitkäkestoisimmat.

Haitta ei rajaudu pelaajaan. Vuonna 2023 noin viidennes vastaajista (20 %, noin 733 000 henkilöä) kertoi, että yhdellä tai useammalla läheisellä oli ollut ongelmallista rahapelaamista. Kun kysyttiin erikseen viimeksi kuluneista 12 kuukaudesta, kuusi prosenttia vastaajista kertoi läheisen rahapeliongelmasta. Tavallisimmin ongelma oli perheenjäsenellä (12 %), ja niiden osuus, joilla oli vähintään yksi ongelmallisesti pelaava perheenjäsen, kasvoi vuodesta 2019.

Alhainen riskitaso: joukko, joka jää lukujen väliin

Julkisessa keskustelussa toistuu kaksi lukua: 70 prosenttia pelaa ja 4,2 prosenttia pelaa riskitasolla. Niiden väliin jää kolmas ryhmä, joka on molempia suurempi ongelmien kokonaismäärän kannalta. Alhaisen riskitason pelaajia (PGSI 1–2) oli 9,0 prosenttia vastaajista, noin 325 000 henkilöä, ja osuus kasvoi vuodesta 2019 sekä naisilla että miehillä.

Alhainen riskitaso ei tarkoita ongelmatonta pelaamista. Se on rahapeliongelman lievempi muoto, ja siihen liittyy mitattavia seurauksia. Juuri tähän haittamittarit tuovat lisätietoa: SGHS-10-mittari soveltuu THL:n mukaan rahapelihaittojen tunnistamiseen myös henkilöillä, jotka pelaavat alhaisen riskin tasolla. Tämä selittää sen, miksi vähintään yhden haitan kokeneiden osuus (9,8 %) on yli kaksinkertainen vähintään kohtalaisen riskin tasolla pelaavien osuuteen (4,2 %) nähden.

Miesten kohdalla aineistossa näkyy myös siirtymä. Vuodesta 2011 vuoteen 2023 miesten alhaisen riskitason pelaaminen on vähentynyt, kun taas vähintään kohtalaisen riskin tasolla pelaaminen on yleistynyt. Kyse ei siis ole vain siitä, että riskitason pelaajia tulisi lisää: osa on siirtynyt lievemmästä luokasta vakavampaan.

Ehkäisyn kannalta tästä seuraa jännite, joka on tuttu kaikesta kansanterveystyöstä. Suuri joukko lievää riskiä tuottaa väestötasolla enemmän haittatapauksia kuin pieni joukko vakavaa riskiä, vaikka yksilötason riski on jälkimmäisessä ryhmässä paljon suurempi. Jos toimet kohdennetaan vain kaikkein vakavimpaan päähän, valtaosa haitasta jää koskematta. Jos ne kohdistetaan koko väestöön, ne osuvat pääosin ihmisiin, joille pelaamisesta ei koidu haittaa.

Yhdestä varauksesta on syytä muistuttaa. Juuri alhaisen riskitason luku on se, johon tiedonkeruutavan vaihto vaikutti tilastollisesti merkitsevästi: verkko- ja postikyselyssä osuus oli 9,3 prosenttia ja puhelinhaastattelussa 6,7 prosenttia. Alhaisen riskitason kasvua vuodesta 2019 on siksi luettava varovaisemmin kuin vähintään kohtalaisen riskin tason kasvua.

Mitä luvut eivät tavoita

Väestötutkimus rajaa aina jotain ulos, ja rajaukset kannattaa tuntea ennen kuin lukuja käyttää argumentteina.

Maantieteellisesti tutkimus kattaa Manner-Suomen. Ahvenanmaa ei ole mukana, joten Pafin kotimarkkinaa luvut eivät kuvaa, vaikka mannersuomalaisten Paf-pelaaminen näkyy aineistossa. Ikärajaus on 15–74 vuotta: nuorimmat lapset ja vanhimmat ikäluokat jäävät ulkopuolelle. Kielirajaus on suomi, ruotsi ja saame, joten muunkielinen väestö ei ole mukana.

Osa pelaamisesta jää myös määritelmien väliin. Yksityistä vedonlyöntiä tai korttipeliä rahapanoksin pelasi neljä prosenttia vastaajista, ja 15–17-vuotiailla osuus oli selvästi muita korkeampi (14 %). Tällainen pelaaminen ei ole toimiluvanvaraista rahapelitoimintaa eikä siihen ulotu mikään pelaajansuojan väline, mutta se on osa samaa ilmiötä. Samoin Pafin laivoilla tarjottavia pelejä pelasi kahdeksan prosenttia vastaajista.

Alaikäisten pelaaminen on oma lukunsa. Vuonna 2023 jopa 37 prosenttia 15–17-vuotiaista vastaajista kertoi pelanneensa rahapelejä viimeksi kuluneiden 12 kuukauden aikana, vaikka ikäraja on 18 vuotta. Heistä yli puolet (56 %) ilmoitti, että täysi-ikäinen oli jollain tavalla mahdollistanut pelaamisen: yleisimmin rahapeli oli saatu lahjaksi (43 %) tai täysi-ikäinen oli ostanut sen alaikäisen puolesta (29 %). Täysi-ikäisistä vastaajista kuusi prosenttia myönsi mahdollistaneensa alaikäisen rahapelaamisen jollain tavalla.

Pelaajien oma käsitys muutoksesta antaa vielä yhden näkökulman. Kun pelaajilta kysyttiin ensimmäistä kertaa, miten heidän pelaamisensa on muuttunut vuoden takaiseen verrattuna, selvä enemmistö (70 %) ei kokenut muutosta, joka neljäs (26 %) arvioi pelaamisensa vähentyneen ja vain kolme prosenttia lisääntyneen. Elämänsä aikana rahapelejä oli pelannut 92 prosenttia vastaajista, kun osuus oli vuonna 2019 hieman suurempi (95 %). Kokemus vastaa siis suuntaa, jonka tilastot näyttävät: pelaaminen kevenee useimmilla. Se ei vain kevene niillä, joiden pelaaminen painaa eniten.

Kolmen vuoden aukko: miksi ajoitus on ongelma

Suomalaisten rahapelaaminen -väestötutkimus on tehty vuodesta 2003 alkaen neljän vuoden välein, ja kussakin tutkimuksessa tarkastellaan pelaamista 12 viime kuukauden ajalta. Aineistonkeruiden väliin jää siis aina kolmen vuoden aukko, josta ei ole väestötason tietoa lainkaan.

Käytännössä viive on vielä pidempi. Vuoden 2023 aineisto kerättiin 7.9.–10.12.2023 ja tilastoraportti julkaistiin 16.4.2024. Kun sitä luetaan syksyllä 2026, kuvattu tilanne on kolmen vuoden takaa, ja seuraava mittaus osuu vasta lisenssiuudistuksen jälkeiseen aikaan. Se on tämän uudistuksen arvioinnin kannalta hankala asetelma: lähtötaso on mitattu, mutta välivaiheesta ei ole vertailukelpoista tietoa.

THL on tunnistanut ongelman itsekin. Vuonna 2023 THL tuotti sosiaali- ja terveysministeriölle ennakkotiedot suomalaisten rahapelaamisesta runsaan kolmen viikon kuluessa aineiston toimituksesta nimenomaan rahapelijärjestelmän uudistukseen liittyvää lainvalmistelua varten. Menetelmämuutoksella eli siirtymällä verkko- ja postikyselyyn THL on omien sanojensa mukaan varautunut tekemään tarvittaessa tiiviimpää ja nopeampaa seurantaa järjestelmän muutosvaiheessa. Puhelinhaastattelu on kallis ja hidas tapa kerätä suuria otoksia; lomakekysely skaalautuu paremmin.

Aikasarjaan on kertynyt muitakin katkoja, jotka on hyvä tuntea. Vuoteen 2015 asti tiedonkeruusta vastasi Taloustutkimus, sen jälkeen Tilastokeskus. Vuosien 2007 ja 2015 aineistot kerättiin keväällä, vuosien 2011, 2019 ja 2023 syksyllä tai talvella. Vuoden 2007 otoksessa ei ollut yläikärajaa. Rahapelikulutusta kysyttiin aiemmin eri tavalla, minkä vuoksi kulutusta koskevia aikavertailuja tehdään vain vuosien 2019 ja 2023 välillä. Pelivalikoima on lisäksi muuttunut niin paljon, että saman pelityypin ominaisuudet ja haitallisuus ovat voineet muuttua vuosien 2007 ja 2023 välillä, vaikka nimi on pysynyt samana.

Näiden rajoitusten summa on yksinkertainen. Väestötutkimus kertoo hyvin, missä ollaan, mutta huonosti, mitä juuri nyt tapahtuu. Uudistuksen vaikutusten arviointi yhden mittapisteen varassa olisi virhe, ja siksi rahapelilain tuoma rekisteripohjainen seuranta on enemmän kuin tekninen yksityiskohta.

Mitä kansainvälinen vertailu voi ja ei voi kertoa

Kysymys siitä, kasvavatko haitat samaan aikaan muualla, on luonteva mutta hankalampi kuin miltä näyttää. Väestötutkimusten tulokset eivät ole suoraan vertailukelpoisia maiden välillä, jos mittarit, ikärajaukset, tiedonkeruutavat ja ajankohdat poikkeavat toisistaan. Juuri siksi THL siirtyi käyttämään yksinomaan PGSI:tä: se mahdollistaa SOGS:ia paremman vertailukelpoisuuden kansallisesti ja kansainvälisesti, ja THL toteaa PGSI:n tulosten soveltuvan parhaiten rahapeliongelman yleisyyden vertailuun esimerkiksi eri Pohjoismaissa.

Rakenteellisesti Suomen tilanne on kuitenkin poikkeuksellinen tavalla, joka kannattaa pitää mielessä. Ruotsi siirtyi lisenssimalliin 1.1.2019 ja Tanska jo vuonna 2012. Suomi on Pohjoismaista viimeinen, ja se on elänyt vuosia tilanteessa, jossa kotimainen tarjonta on ollut tiukasti säädeltyä ja rajat ylittävä verkkotarjonta käytännössä kotimaisen sääntelyn ulottumattomissa. Tämä yhdistelmä ei ole ollut voimassa naapurimaissa yhtä pitkään.

Vertailun opetus on siksi menetelmällinen ennemmin kuin numeerinen. Lisenssimalliin siirtyneissä maissa keskeiseksi seurantakysymykseksi on noussut kanavointi eli se, kuinka suuri osa pelaamisesta tapahtuu luvan saaneilla sivustoilla. Kanavointiaste ei kuitenkaan yksin kerro haitasta mitään. Pelaaminen voi siirtyä valvottuun järjestelmään ja haitta silti kasvaa, jos tarjonta ja markkinointi samalla lisääntyvät. Suomen kannalta olennainen kysymys onkin, seurataanko kanavointia ja haittaa rinnakkain vai korvaako helpommin mitattava luku vaikeammin mitattavan.

Mitä 1.7.2027 muuttaa haittojen mittaamisessa

Tähänastinen kuva rahapelihaitoista Suomessa perustuu pääosin neljän vuoden välein tehtävään kyselyyn. Se on hidas ja karkea väline: aineistonkeruiden väliin jää aina kolmen vuoden aukko, vastaajat aliarvioivat kulutustaan, ja eniten pelaavat ovat vaikeimmin tavoitettavissa. Rahapelilaki 10/2026 muuttaa tätä asetelmaa merkittävästi.

Laki säilyttää sosiaali- ja terveysministeriöllä vastuun rahapelihaittojen seurannasta, tutkimuksesta ja arvioinnista sekä ehkäisyn ja hoidon kehittämisestä, ja THL hoitaa tehtävää ministeriön toimeksiannon mukaisesti ⚖️rahapelilaki 10/2026, 98 § – rahapelihaittojen seuranta ja tutkimus . Uutta on se, mitä tietoa THL saa käyttöönsä.

THL:stä tulee pelihaittarekisterin pitäjä. Rekisteriin kootaan tiedot toimilupahakemuksista ja niiden käsittelystä, toimiluvanhaltijoista, pelien toimeenpanosta ja markkinoinnista, pelaajista, peliestoista sekä rahansiirto- ja tappiorajoista, samoin kuin kieltoihin ja seuraamuksiin liittyvistä toimenpiteistä ⚖️rahapelilaki 10/2026, 99 § – pelihaittarekisteri .

Vielä olennaisempi on tiedonsaantioikeus. THL:llä on salassapitosäännösten estämättä ja maksutta oikeus saada toimiluvanhakijalta ja toimiluvanhaltijalta muun muassa pelaajien asettamat rahansiirto- ja tappiorajat, pelaajia koskevat peliestot, rahapelien pelitapahtumat ja pelitilitapahtumat, tiedot pelikulutuksesta tuotetasolla, alueellisesti, kanavakohtaisesti ja myyntipaikkakohtaisesti sekä tiedot toimiluvanhaltijoiden asiakkaisiinsa kohdistamista huolenpitotoimista ⚖️rahapelilaki 10/2026, 100 § – THL:n tiedonsaantioikeus . Henkilötiedot on pseudonymisoitava ennen niiden siirtämistä analysoitavaksi, jos se on mahdollista tehtävien vaarantumatta.

Käytännössä tämä tarkoittaa siirtymää siitä, mitä ihmiset kertovat pelaamisestaan, siihen, mitä he tosiasiassa tekevät. Pelitapahtumatasoinen aineisto ei kärsi muistivinoumasta eikä aliraportoinnista, se on ajantasaista eikä neljän vuoden takaista, ja se kattaa myös ne pelaajat, jotka eivät koskaan vastaa kyselyyn. Sen sokea piste on kuitenkin merkittävä: rekisteri näkee vain luvallisen tarjonnan. Luvattomilla sivustoilla pelaaminen ei näy siinä lainkaan, joten väestötutkimusta tarvitaan jatkossakin.

Samalla haittojen ehkäisyn keinovalikoima muuttuu. Toimiluvanhaltijalla on huolenpitovelvollisuus, johon kuuluu liiallisen pelaamisen torjuminen jatkuvalla pelikäyttäytymisen seurannalla ja arvioinnilla. Riskiä on arvioitava henkilötietojen automaattisen käsittelyn avulla ja tarvittaessa ryhdyttävä toimenpiteisiin, mutta pelaamista estävä tai rajoittava päätös ei saa perustua pelkästään automaattiseen käsittelyyn ⚖️rahapelilaki 10/2026, 34 § – huolenpitovelvollisuus . Huolenpitovelvollisuuden täyttäminen on kuvattava kirjallisessa omavalvontasuunnitelmassa ⚖️rahapelilaki 10/2026, 35 § – omavalvontasuunnitelma .

Rahoituspuolella laki siirtää pelihaittojen ehkäisyn valtionavustukset THL:n myönnettäviksi. Avustusta voidaan myöntää lakisääteisiä palveluja täydentäviin sähköisiin ja anonyymeihin pelihaittapalveluihin, pelihaittoja vähentävän alueellisen työn kehittämiseen sekä pelihaittojen ehkäisyä ja vähentämistä tukevaan tieteelliseen tutkimukseen ⚖️rahapelilaki 10/2026, 94 § – valtionavustukset pelihaittoihin . Tutkimusrahoitus voidaan myöntää myös apurahana, ja kahdessa kolmesta avustuskokonaisuudesta avustus voi kattaa kustannukset täysimääräisesti.

Kääntyykö haittakäyrä uudistuksen jälkeen?

Tähän ei ole rehellistä yhden lauseen vastausta, koska uudistus vetää kahteen suuntaan yhtä aikaa.

Pelaajan näkökulmasta valvottu tarjonta tuo suojat, joita luvattomalla sivustolla ei ole: pakollinen tunnistautuminen, toimiluvanhaltijakohtaiset rahansiirtorajat, viranomaiselle ilmoitettava kokonaisesto ja velvoite puuttua haitalliseen pelaamiseen. Nykytilanteessa nämä puuttuvat kokonaan siltä joukolta, joka pelaa vain järjestelmän ulkopuolella. Toisaalta laillinen tarjonta laajenee ja tulee näkyväksi, ja markkinointi sallitaan maltillisena useassa kanavassa ⚖️rahapelilaki 10/2026, 51 § – markkinoinnin sääntely . Näkyvyys on itsessään riskitekijä niille, joiden pelaaminen on jo riskitasolla.

Toimiluvanhaltijan näkökulmasta huolenpitovelvollisuus ja omavalvonta muuttavat pelaajansuojan kustannuseräksi ja compliance-kysymykseksi. Kun lähes puolet kulutuksesta tulee riskitasoilla pelaavilta, tehokas puuttuminen kohdistuu suoraan tuottoisimpaan asiakaskuntaan. Se, kuinka tiukasti velvoitetta valvotaan ja kuinka tuntuvia seuraamukset ovat, ratkaisee, tulkitaanko velvoite minimivaatimukseksi vai aidoksi toimintatavan muutokseksi.

Valvonnan ja tutkimuksen näkökulmasta uudistus on selvä parannus. Ensimmäistä kertaa haittojen seurantaa varten on käytettävissä pelitapahtumatasoista aineistoa koko luvallisesta markkinasta, ja kanavointia ja haittaa voidaan tarkastella rinnakkain. Riskinä on, että seurannan resurssit eivät kasva samassa suhteessa kuin valvottavien toimijoiden määrä, ja että helposti mitattava kanavointiaste alkaa toimia haittamittarin sijaisena.

Pelihaittojen ehkäisyn näkökulmasta ratkaisevaa on, mitä kertyvällä tiedolla tehdään. Rekisteriaineisto ei vähennä yhtään haittaa itsessään. Se tekee mahdolliseksi tunnistaa riskikäyttäytyminen viikkojen eikä vuosien viiveellä ja kohdentaa toimet sinne, missä kulutus tosiasiassa kasautuu, mutta vain jos toimenpiteitä myös tehdään.

Yksi asia on selvä jo nyt. Jos uudistuksen onnistumista arvioidaan pelkällä osallistumisluvulla, arvio menee todennäköisesti pieleen. THL:n aineisto osoittaa, että osallistuminen voi laskea kahdeksan prosenttiyksikköä ilman että kulutuksen keskittyminen liikkuu lainkaan. Mittariksi kelpaavat vain ne luvut, jotka kertovat riskitason pelaamisesta, haitoista ja niiden jakautumisesta.

Mitä pelaaja voi tehdä omalla kohdallaan

Väestötason luvut eivät kerro yksittäisestä pelaajasta mitään, mutta ne kertovat, mihin kannattaa kiinnittää huomiota. Riski ei kasva tasaisesti vaan liittyy tunnistettaviin piirteisiin: pelaamisen tiheyteen, pelityyppien määrään ja siihen, pelataanko useassa paikassa yhtä aikaa.

1. Katso useutta, älä euromäärää

   THL:n aineistossa vakavuudeltaan eritasoiset ongelmat kasautuivat päivittäin tai lähes päivittäin ja vähintään neljää eri pelityyppiä pelaaville. Pelaamisen tiheys ennakoi riskiä paremmin kuin yksittäisen viikon kulutus.

2. Aseta rajat etukäteen

   Rahansiirto- ja tappiorajat toimivat parhaiten silloin, kun ne asetetaan ennen kuin niitä tarvitaan. Vuodesta 2027 alkaen rahansiirtoraja on asetettava viimeistään ennen ensimmäistä rahansiirtoa, ja rajan alentaminen tulee voimaan välittömästi.

3. Laske pelitilit yhteen

   Järjestelmän ulkopuolisia nettipelejä pelanneilla oli keskimäärin 3,9 pelitiliä ja kolmanneksella vähintään kolme. Useampi tili tarkoittaa, ettei kokonaiskuvaa kulutuksesta ole missään, ei myöskään pelaajalla itsellään.

4. Käytä peliestoa, kun rajat eivät riitä

   Peliesto on tehokkain käytettävissä oleva väline, ja sen voi asettaa määräajaksi tai toistaiseksi. Vuodesta 2027 alkaen pelaaja voi estää valvontaviranomaiselle tehtävällä ilmoituksella kaiken tunnistautumista edellyttävän pelaamisensa kerralla.

5. Ota puheeksi ajoissa

   Peluurin auttava puhelin 0800 100 101 on maksuton ja palvelee myös läheisiä. Noin viidennes suomalaisista kertoo läheisen ongelmallisesta rahapelaamisesta, joten kyse ei ole harvinaisesta tilanteesta.

Rahapelaaminen on viihdettä, jonka tuotto-odotus on pelaajalle negatiivinen. Palautusprosentti (RTP) kertoo, kuinka suuri osa panoksista palautuu pitkällä aikavälillä voittoina, ja loppuosa on talon etua. Yksikään pelitapa ei muuta tätä asetelmaa, eikä rahapelaaminen ole keino hoitaa taloutta. Ikäraja on 18 vuotta.

Mitä luvuista kannattaa muistaa

Rahapeliongelman kasvu pelaamisen vähentyessä ei ole tilastoharha, kun jakauma otetaan huomioon. Osallistumisluku mittaa laajaa, satunnaista ja rahallisesti pientä pelaamista. Riskitason osuus ja kulutuksen keskittyminen mittaavat kapeaa, tiivistä ja rahallisesti ratkaisevaa pelaamista. Nämä kaksi voivat liikkua eri suuntiin, ja vuosina 2019–2023 ne liikkuivat.

Selitykset ovat päällekkäisiä eivätkä toisiaan poissulkevia. Tiedonkeruutavan vaihdos vaikutti kanavaa ja alhaista riskitasoa koskeviin lukuihin mutta ei näytä selittävän riskitason nousua. Satunnaispelaajien poistuminen ohensi pelaajakuntaa. Pelaaminen siirtyi verkkoon, jossa haitat painottuvat. Kulutuksen kasautuminen pysyi ennallaan. Rajoitukset purivat yksinoikeusjärjestelmään mutta eivät sen ulkopuoliseen tarjontaan.

Yhtä lukua kannattaa seurata muita tarkemmin, kun uudistus tulee voimaan: sitä, mikä osuus kulutuksesta tulee riskitasoilla pelaavilta. Jos se ei laske, muut mittarit kertovat markkinan rakenteesta eivätkä haitasta. Aineiston laajempi kuvaus löytyy artikkelista kuinka moni suomalainen pelaa rahapelejä, ja peliriippuvuuden tunnusmerkkejä ja hoitoa käsitellään artikkelissa peliriippuvuus, aivot ja hoito.

Lähteet: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, Suomalaisten rahapelaaminen 2023 (Tilastoraportti 15/2024, 16.4.2024); rahapelilaki 10/2026 (Finlex).

← Kaikki artikkelit