Lisenssimalli vs. yksinoikeus rahapeleissä

Lisenssimalli ja yksinoikeusjärjestelmä ovat kaksi perustavasti erilaista tapaa järjestää rahapelit. Yksinoikeusmallissa eli rahapelimonopolissa pelejä saa lain mukaan tarjota vain yksi valtion määräämä toimija. Lisenssimallissa eli toimilupajärjestelmässä useat yhtiöt voivat hakea valvottua lupaa ja kilpailla säännellyillä markkinoilla. Suomi on rakentanut järjestelmänsä yksinoikeuden varaan vuosikymmeniä, mutta uusi rahapelilaki (10/2026) siirtää verkkopelaamisen lisenssimalliin. Tässä artikkelissa vertaamme malleja perusteellisesti: mitä ne ovat, miksi yksinoikeus rakennettiin, miten talous ja kanavointi toimivat, mitä haittoja ja riskejä kumpaankin liittyy, mitä muualta Euroopasta on opittu ja miksi Suomi päätyi nimenomaan osittaiseen lisenssimalliin.

Tämä on tietopalvelun yleistä taustatietoa, ei sitovaa oikeudellista neuvontaa. Rahapelaaminen on tarkoitettu vain täysi-ikäisille (18+), ja peliongelmaan saa maksutonta apua Peluurista.

Mistä malleissa on kyse?

Rahapelien sääntelyn ydinkysymys on yksinkertainen: kuka saa tarjota pelejä ja millä ehdoilla? Lähes kaikkialla maailmassa rahapelit ovat luvanvaraista toimintaa, koska niihin liittyy rahanpesun, manipulaation ja erityisesti pelihaittojen riskejä. Erot syntyvät siitä, kuinka monelle toimijalle lupia myönnetään ja miten kilpailu järjestetään.

Yksinoikeusjärjestelmä eli rahapelimonopoli

Yksinoikeusjärjestelmässä valtio antaa rahapelien toimeenpanon yhdelle ainoalle taholle – yleensä valtio-omisteiselle yhtiölle. Suomessa tämä toimija on Veikkaus. Mallin logiikka on, että kun pelejä tarjoaa vain yksi toimija eikä voiton maksimointi ole sen ainoa tavoite, pelaamista voidaan pitää kohtuullisena ja haitat aisoissa.

Yksinoikeusmallin perustelu on perinteisesti kaksiosainen. Ensinnäkin sillä pyritään rajoittamaan rahapelaamista ja sen haittoja: kun tarjontaa ei kasvateta kilpailulla, pelaamisen kokonaismäärä pysyy hallittavampana. Toiseksi tuotot ohjataan yleishyödyllisiin tarkoituksiin – tieteeseen, taiteeseen, liikuntaan, nuorisotyöhön ja sosiaali- ja terveysjärjestöille – sen sijaan että ne valuisivat yksityisten yhtiöiden voitoiksi. Tätä kutsutaan usein edunsaajamalliksi.

Monopolin vahvuus on sen yksinkertaisuus valvonnan kannalta: kun valvottavia toimijoita on vain yksi, viranomaisen on helpompi varmistaa sääntöjen noudattaminen, ja koko tuotto on lähtökohtaisesti hallinnassa. Mallin heikkous taas paljastuu silloin, kun pelaaminen voi siirtyä monopolin ulkopuolelle. Niin kauan kuin näin ei tapahdu, monopoli voi olla erittäin tehokas tapa pitää pelaaminen aisoissa. Heti kun raja vuotaa – kuten verkossa kävi – mallin perusta alkaa murentua, koska se rajoittaa vain niitä, jotka pysyvät sen sisällä.

Lisenssimalli eli toimilupajärjestelmä

Lisenssimallissa useat yhtiöt voivat hakea toimilupaa ja tarjota rahapelejä, kunhan ne täyttävät lain vaatimukset ja alistuvat valvonnalle. Markkinoilla vallitsee kilpailu, mutta se on säänneltyä: laki määrää, millaisia pelaajansuojan työkaluja on pakko tarjota, miten markkinointia rajoitetaan ja kuinka paljon valvontamaksuja ja veroja toimijoiden on maksettava.

Lisenssimallin perusajatus on tuoda jo olemassa oleva pelaaminen sääntelyn piiriin. Monessa maassa lähtötilanne ennen lisenssiin siirtymistä on ollut se, että ihmiset pelaavat joka tapauksessa ulkomaisilla verkkosivustoilla, joihin valtiolla ei ole otetta. Lisensoimalla nämä toimijat valtio saa pelaamisen omaan valvontaansa ja verotuksensa piiriin – sen sijaan että se yrittäisi tuloksetta kieltää sitä.

On tärkeää ymmärtää, ettei lisenssimalli ole “vapaa markkina”. Se on edelleen tiukasti säänneltyä toimintaa, jossa luvan saaminen edellyttää lain vaatimusten täyttämistä ja luvan voi menettää, jos sääntöjä rikotaan. Erona yksinoikeuteen on vain se, että lupia voidaan myöntää useammalle kuin yhdelle toimijalle. Kilpailu tapahtuu siis viranomaisen piirtämän aidan sisällä: kaikkien on noudatettava samoja pelaajansuojan, markkinoinnin ja raportoinnin sääntöjä. Tässä mielessä lisenssimalli ja yksinoikeus eivät ole toistensa vastakohtia “sääntelyn” ja “vapauden” akselilla – molemmat ovat tiukkaa sääntelyä, mutta erilaisella markkinarakenteella.

Kolmas akseli: kielto ja sen rajat

Mallien rinnalla on hyvä mainita kolmas vaihtoehto, jota usein ehdotetaan keskustelussa: rahapelien kieltäminen tai niiden voimakas rajoittaminen. Käytännössä täyskielto on osoittautunut vaikeaksi toteuttaa, koska se ajaa pelaamisen harmaille markkinoille, joissa pelaajansuojaa ei ole lainkaan. Juuri tämä havainto on ohjannut useimpia länsimaita kohti säänneltyä tarjontaa – joko yksinoikeudella tai lisenssillä – sen sijaan, että rahapelaaminen yritettäisiin poistaa kokonaan. Sääntelyn ydinkysymys ei siis useimmiten ole “pelataanko vai ei”, vaan “missä ja millä ehdoilla pelataan”.

Suomen yksinoikeuden historia: miksi se rakennettiin?

Suomen rahapelijärjestelmä on rakentunut yksinoikeuden varaan jo varhain 1900-luvulla. Hevospelit, veikkaus ja raha-automaatit kehittyivät pitkään kolmen eri monopolitoimijan – Veikkauksen, Raha-automaattiyhdistyksen (RAY) ja Fintoton – käsissä, ja niiden tuotot ohjattiin lailla määritellyille edunsaajille. Vuonna 2017 nämä yhdistettiin yhdeksi valtio-omisteiseksi Veikkaus Oy:ksi, jolla oli yksinoikeus käytännössä kaikkeen suomalaiseen rahapelitoimintaan.

Aiemmin järjestelmän perusta oli arpajaislaki (1047/2001) ja siihen kirjattu Veikkauksen yksinoikeus. Mallin oikeutus nojasi EU-oikeudessa hyväksyttyyn periaatteeseen: jäsenvaltio saa rajoittaa rahapelien tarjontaa ja ylläpitää monopolia, jos tavoitteena on aidosti pelihaittojen ehkäisy ja rikollisuuden torjunta – ei pelkkä valtion tulonhankinta. Niin kauan kuin pelaaminen tapahtui kioskeissa, R-kioskien tiskeillä ja kauppojen raha-automaateilla, malli toimi: tarjonta oli fyysisesti rajattua ja valvottavissa.

Miksi malli alkoi rakoilla verkossa

Internetin myötä tilanne muuttui perustavasti. Kansainväliset nettikasinot ja vedonlyöntisivustot tulivat suomalaisten ulottuville yhdellä klikkauksella, eikä Veikkauksen yksinoikeus käytännössä estänyt niillä pelaamista. Suomi yritti hillitä ilmiötä esimerkiksi markkinoinnin rajoituksilla ja maksuliikenne-estoilla, mutta tulokset jäivät vaatimattomiksi. Yhä suurempi osa verkkopelaamisesta – ja erityisesti riskialttiimmasta nopeatempoisesta kasino- ja automaattipelaamisesta – siirtyi sivustoille, jotka eivät olleet Suomen lainsäädännön tai valvonnan piirissä.

Tämä synnytti kaksoisongelman. Pelaajansuoja ei toteutunut: ulkomaisilla sivustoilla ei välttämättä ollut suomalaisen tasoisia rahansiirtorajoja, tunnistautumisvaatimuksia tai itsesulkumahdollisuuksia. Samalla verotulot ja edunsaajarahoitus jäivät saamatta, koska tuotto valui ulkomaille. Monopoli näytti paperilla tiukalta, mutta verkossa se vuoti kuin seula. Juuri tämä ristiriita on uudistuksen perimmäinen syy.

Ongelmaa voi havainnollistaa myös oikeudellisesta näkökulmasta. EU-oikeudessa monopoli on hyväksyttävä vain, jos se aidosti ja johdonmukaisesti rajoittaa pelaamista haittojen vähentämiseksi. Kun merkittävä osa pelaamisesta tosiasiassa pakeni monopolin ulkopuolelle, järjestelmän johdonmukaisuus alkoi rapautua: monopoli ei enää tehokkaasti rajoittanut verkkopelaamista, vaikka sen oikeutus nojasi juuri siihen. Tämä heikensi yksinoikeuden puolustettavuutta nimenomaan verkkopelien osalta ja vahvisti perusteita siirtyä toimilupajärjestelmään siellä, missä monopoli ei enää käytännössä toiminut.

EU-oikeus ja yksinoikeuden oikeutus

Rahapelimonopolin sallittavuus ei ole itsestäänselvyys EU:ssa. Lähtökohtaisesti unionin sisämarkkinat perustuvat palvelujen vapaaseen liikkuvuuteen ja sijoittautumisvapauteen, ja yksinoikeus rajoittaa molempia: se estää toiseen jäsenvaltioon sijoittautunutta yritystä tarjoamasta rahapelipalvelujaan vapaasti. Tällainen rajoitus on lähtökohtaisesti kielletty, ellei sille ole hyväksyttävää perustetta. Juuri tästä syystä monopolia ei voi perustella millä tahansa syyllä.

Vakiintuneen tulkinnan mukaan jäsenvaltio saa kuitenkin rajoittaa rahapelien tarjontaa, jos rajoituksen taustalla ovat aidot yleisen edun mukaiset tavoitteet – ennen kaikkea pelihaittojen ehkäisy, kuluttajansuoja, alaikäisten suojelu sekä rikollisuuden ja petosten torjunta. Pelkkä valtion tulonhankinta ei riitä perusteeksi: jos monopolin tosiasiallinen tarkoitus on vain kerätä rahaa valtiolle, rajoitus ei ole hyväksyttävä. Tämä on yksinoikeuden oikeudellisen oikeutuksen ydin, ja se on syytä ymmärtää, koska se selittää, miksi Suomen aiempaa järjestelmää arvioitiin nimenomaan haittojen ehkäisyn näkökulmasta.

Toinen keskeinen vaatimus on niin sanottu johdonmukaisuus- ja systemaattisuusvaatimus. Monopolin on rajoitettava pelaamista aidosti, johdonmukaisesti ja järjestelmällisesti – ei vain paperilla. Jos valtio yhtäältä vetoaa haittojen ehkäisyyn mutta toisaalta sallii tai jopa edistää aggressiivista pelaamiseen kannustamista, järjestelmä menettää oikeutuksensa. Samoin jos suuri osa pelaamisesta tosiasiassa tapahtuu monopolin ulkopuolella ilman, että valtio kykenee siihen puuttumaan, monopolin kyky toteuttaa tavoitettaan kyseenalaistuu. Tällöin rajoitus alkaa näyttää enemmän markkinoiden sulkemiselta kuin haittojen ehkäisyltä.

Juuri tähän kohtaan Suomen verkkopelaamisen ongelma osui. Niin kauan kuin pelaaminen oli fyysisesti rajattua, monopoli täytti johdonmukaisuusvaatimuksen hyvin: tarjonta oli valvottua ja rajattua. Verkossa tilanne muuttui, koska iso osa pelaamisesta valui ulkomaisille sivustoille, joihin Suomen valvonta ei ulottunut. Tämä ei tarkoita, että monopoli olisi ollut sellaisenaan EU-oikeuden vastainen – arviointi on aina kokonaisharkintaa – mutta se heikensi yksinoikeuden puolustettavuutta nimenomaan verkkopelien osalta. Lisenssimalliin siirtyminen verkossa voidaan nähdä myös tapana palauttaa johdonmukaisuus: kun pelaamista ei käytännössä pystytty rajoittamaan monopolilla, sen tuominen valvottuun toimilupajärjestelmään palvelee samoja yleisen edun tavoitteita realistisemmin.

On hyvä huomata, ettei EU-oikeus pakota jäsenvaltioita kumpaankaan malliin. Unionin tuomioistuin on toistuvasti todennut, että jäsenvaltioilla on rahapelisääntelyssä laaja harkintavalta, koska maiden moraaliset, uskonnolliset ja kulttuuriset käsitykset rahapelaamisesta vaihtelevat. Sekä yksinoikeus että lisenssimalli voivat olla EU-oikeuden mukaisia, kunhan järjestelmä kokonaisuutena täyttää hyväksyttävän tavoitteen, johdonmukaisuuden ja suhteellisuuden vaatimukset. Suomen ratkaisu säilyttää monopoli fyysisessä pelaamisessa ja avata verkko lisenssille on juuri tällaista harkintavallan käyttöä: kumpaakin mallia sovelletaan siellä, missä se parhaiten palvelee haittojen ehkäisyä. Tämä yleinen oikeudellinen kehys on hyvä pitää mielessä koko uudistuksen taustana, vaikka tarkat lopputulokset riippuvatkin aina kunkin järjestelmän käytännön toteutuksesta.

Edunsaajamalli historian ytimessä

Suomalaisen yksinoikeuden erityispiirre on ollut sen tiivis kytkös edunsaajiin. Rahapelituotot eivät ole valuneet vain valtion yleiseen kassaan, vaan ne on perinteisesti korvamerkitty tieteen, taiteen, liikunnan, nuorisotyön sekä sosiaali- ja terveysjärjestöjen rahoitukseen. Tuhannet järjestöt ovat olleet riippuvaisia näistä tuotoista. Tämä tekee uudistuksesta poikkeuksellisen herkän: kyse ei ole vain siitä, kuka saa tarjota pelejä, vaan myös siitä, miten yhteiskunnallisesti tärkeä rahoitus turvataan jatkossa. Tämä historiallinen sidos selittää, miksi Suomessa yksinoikeudesta on luovuttu hitaammin ja varovaisemmin kuin monessa muussa maassa.

Suomen ratkaisu: osittainen lisenssimalli

Suomi ei siirry täyteen lisenssimalliin vaan osittaiseen malliin. Tämä on uudistuksen ydinpiirre, joka erottaa sen monesta muusta maasta. Käytännössä rahapelit jaetaan kahteen osaan sen mukaan, avautuvatko ne kilpailulle vai eivät.

Yksinoikeudelle jää jatkossakin merkittävä osa pelitarjonnasta. Laki sallii enintään kaksi yksinoikeustoimilupaa: toinen kattaa raha-arpajaiset ja veikkauspelit, toinen rahapeliautomaatit ja kasinopelit. Käytännössä molemmat on tarkoitettu Veikkaukselle, ja tämä yksinoikeus on rajattu valtion määräysvallassa olevalle osakeyhtiölle. ⚖️rahapelilaki 10/2026, 5 § – yksinoikeustoimilupa

Verkossa toimeenpantavat pelit sen sijaan avataan kilpailulle rahapelitoimiluvalla. Sen piiriin kuuluvat kiinteä- ja muuttuvakertoiminen vedonlyönti, virtuaalivedonlyönti, sähköiset kasinopelit, sähköinen rahabingo ja sähköiset raha-automaattipelit. ⚖️rahapelilaki 10/2026, 6 § – rahapelitoimilupa Lisäksi on oma peliohjelmistotoimilupa niille, jotka valmistavat ja toimittavat pelien ohjelmistoja. ⚖️rahapelilaki 10/2026, 7 § – peliohjelmistotoimilupa

Tämä kolmiportainen lupajärjestelmä on rakenteellisesti tärkeä. Se erottaa toisistaan pelien tarjoajat ja niiden teknisten ohjelmistojen toimittajat: toimiluvanhaltija ei saa käyttää peleissään muiden kuin peliohjelmistotoimiluvan saaneiden toimittajien ohjelmistoja, eikä ohjelmistotoimittaja saa palvella ilman lupaa toimivia pelisivustoja. Näin valvonta ulottuu paitsi näkyviin pelisivustoihin myös niiden taustalla olevaan teknologiaketjuun. Lisäksi laki pitää monopolin ja lisenssimarkkinan tiukasti erillään: sama yhtiö ei voi saada sekä yksinoikeustoimilupaa että rahapelitoimilupaa, ja yksinoikeustoiminta on kirjanpidollisesti eriytettävä muusta toiminnasta. Tämä estää sen, että monopoliasema antaisi epäreilua etua kilpailluilla markkinoilla.

Pelaajan näkökulmasta osittaisuus näkyy arjessa siten, että sama henkilö voi jatkossa asioida sekä yksinoikeustoimiluvanhaltijan kanssa (esimerkiksi arvoissa ja loton tapaisissa peleissä) että usean eri rahapelitoimiluvanhaltijan kanssa verkossa. Kaikilla luvallisilla toimijoilla on kuitenkin oltava samat lakisääteiset pelaajansuojan työkalut. Verkkopelaaminen edellyttää lisäksi, että pelaaja on rekisteröity, hänen henkilöllisyytensä on todennettu ja hän asuu vakinaisesti Suomessa. ⚖️rahapelilaki 10/2026, 21 § – asuinpaikkavaatimus Tämä rajaa luvallisen järjestelmän nimenomaan Suomessa asuviin täysi-ikäisiin pelaajiin.

Miksi osittainen eikä täysi lisenssimalli?

Suomen valinta osittaisesta mallista on harkittu kompromissi. Verkkopelaaminen oli juuri se alue, jolla yksinoikeus ei enää käytännössä toiminut, koska pelaaminen pakeni ulkomaisille sivustoille. Sen sijaan fyysinen pelaaminen – arvat, kivijalan automaatit ja pelipaikkojen kasinopelit – on luonteeltaan sellaista, jota monopoli pystyy yhä tehokkaasti hallitsemaan ja rajoittamaan, koska tarjonta on fyysisesti paikkaan sidottua. Näillä alueilla yksinoikeuden perinteiset perustelut – tarjonnan rajaaminen ja tuottojen ohjaaminen edunsaajille – pätevät edelleen.

Osittaisen mallin etu on, että se yhdistää molempien mallien vahvuudet siellä, missä ne parhaiten toimivat. Verkossa avataan kilpailu, jotta pelaaminen saadaan valvontaan; muualla säilytetään monopoli, jotta tarjonta pysyy rajattuna ja tuotot ennustettavina. Haittapuolena on järjestelmän monimutkaisuus: kahden rinnakkaisen mallin yhteensovittaminen vaatii tarkkaa lainsäädäntöä, jotta monopoli ja lisenssimarkkina eivät sekaannu eikä monopoliasema vääristä kilpailua. Juuri tästä syystä laki sisältää tiukat säännökset toimintojen eriyttämisestä ja siitä, ettei sama yhtiö voi toimia molemmissa rooleissa.

Kahden mallin vertailu

Seuraava taulukko kokoaa keskeiset erot yksinoikeuden ja lisenssimallin välillä.

Miten toimilupa käytännössä saadaan?

Lisenssimallin toimivuuden kannalta on olennaista, ettei lupia jaeta kevein perustein. Laki asettaa toimiluvan hakijalle vaatimuksia luotettavuudesta ja taloudellisesta vakaudesta, ja luvan voi menettää, jos sääntöjä rikotaan. Pääpiirteissään prosessi etenee seuraavasti.

1. Hakemus valvontaviranomaiselle

   Yhtiö hakee rahapelitoimilupaa kirjallisesti ja toimittaa tiedot omistuksesta, johdosta ja taloudellisista toimintaedellytyksistään.

2. Luotettavuuden ja sopivuuden arviointi

   Viranomainen arvioi hakijan sekä sen omistajien ja johdon luotettavuuden. Esimerkiksi vakavat rikokset, konkurssi tai aiemmat rikkomukset voivat estää luvan.

3. Luvan myöntäminen ja ehdot

   Jos edellytykset täyttyvät, lupa myönnetään. Toimijan on noudatettava pelaajansuojan, markkinoinnin ja raportoinnin sääntöjä.

4. Valvontamaksu ja jatkuva valvonta

   Toimija maksaa vuosittaisen valvontamaksun ja raportoi toiminnastaan. Sääntöjen rikkominen voi johtaa seuraamusmaksuun tai luvan peruuttamiseen.

Talous: mihin rahat ohjautuvat?

Talouden näkökulmasta mallit eroavat siinä, miten valtio kerää rahapelaamisesta tuloja ja miten ne kohdennetaan. Tämä on yksi keskustelluimmista uudistuksen puolista, koska perinteinen edunsaajamalli on ollut suomalaisen järjestelmän kulmakiviä.

Yksinoikeudenhaltijan korvaus valtiolle

Yksinoikeusmallissa logiikka on yksinkertainen: koska valtio antaa yhdelle yhtiölle yksinoikeuden, yhtiön tuotto ohjataan käytännössä lähes kokonaan valtiolle ja sen kautta edunsaajille. Uudessa laissa tämä on muotoiltu korvaukseksi valtiolle. Yksinoikeustoimiluvanhaltijan on suoritettava valtiolle toimilupakohtainen korvaus, ja sen maksaminen on ehto luvan voimassaololle. ⚖️rahapelilaki 10/2026, 19 § – korvaus valtiolle

Korvaus muodostuu kahdesta osasta. Peruskorvaus vastaa toimiluvan koko voimassaoloaikana arvioitua pelikatetta vähennettynä toiminnan kohtuulliseksi katsottavalla tuotolla. Vuotuinen korvaus taas vastaa valtioneuvoston päättämää suhteellista osuutta edellisen vuoden toteutuneista pelikatteista. Käytännössä tämä tarkoittaa, että yksinoikeustoiminnan ylijäämä virtaa edelleen valtiolle, mutta yhtiölle jätetään kohtuullinen tuotto toiminnan pyörittämiseen.

Mekanismi sisältää myös jouston: jos vuotuinen korvaus ei mahdollista toiminnan kustannusten kattamista ja kohtuullista tuottoa, valtioneuvosto voi pienentää suhteellista osuutta – kuitenkin niin, ettei se voi laskea nollaa alemmaksi. Jos taas tuotto ylittää kohtuullisena pidetyn tason, osuutta voidaan korottaa. Logiikka on, että valtio ottaa yksinoikeudesta käytännössä koko ylijäämän, mutta varmistaa samalla, ettei monopoli aja itseään taloudellisesti kestämättömään tilanteeseen. Tämä on olennainen ero lisenssimarkkinaan, jossa yhtiöt saavat pitää voittonsa veroja ja maksuja lukuun ottamatta.

Lisenssimarkkinan valvontamaksut

Lisenssimallissa valtio kerää tuloja toisin: verotuksella ja valvontamaksuilla. Valvontamaksut on porrastettu lain mukaan, ja ne kertovat hyvin, miten eri toimijoita kohdellaan. Yksinoikeustoimiluvasta maksu on kiinteä ja suuri, kun taas rahapelitoimiluvasta se porrastetaan toiminnan koon eli pelikatteen mukaan. ⚖️rahapelilaki 10/2026, 70 § – valvontamaksu

Pelikatteella tarkoitetaan rahapanosten yhteismäärän ja pelaajille maksettujen voittojen erotusta. Porrastus tarkoittaa, että pieni toimija maksaa vain muutaman tuhannen euron vuosimaksun, kun taas suurin toimija maksaa satoja tuhansia. Ensimmäisenä toimintavuonna uusi toimija maksaa 10 000 euron perusmaksun, joka tasataan myöhemmin toteutuneen pelikatteen mukaan.

Edunsaajamallin logiikka muuttuu siirtymässä

Yksi uudistuksen suurimmista talousmuutoksista koskee sitä, miten tuotto ja edunsaajarahoitus kytkeytyvät toisiinsa. Vanhassa järjestelmässä yhteys oli suora ja näkyvä: Veikkauksen tuotto ohjattiin lähes sellaisenaan lailla määritellyille edunsaajille, ja monet järjestöt rakensivat toimintansa tämän vakaan rahavirran varaan. Pelaamisen ja yhteishyvän rahoituksen välillä oli siis suora kytkös – mitä enemmän pelattiin, sitä enemmän rahaa virtasi tieteeseen, taiteeseen, liikuntaan ja järjestöille.

Tämä kytkös on uudistuksen myötä tarkoituksella katkaistu. Lisenssimarkkinalla tuotto jakautuu useamman yhtiön kesken, ja valtio kerää osuutensa verotuksella ja valvontamaksuilla sen sijaan, että se ottaisi koko ylijäämän. Yksinoikeuden puolella valtio saa edelleen käytännössä koko ylijäämän korvauksena, mutta sen suuruus riippuu siitä, kuinka paljon fyysisessä pelaamisessa tosiasiassa pelataan. Kokonaisuutena tämä tarkoittaa, että rahapelituotot eivät enää virtaa edunsaajille automaattisesti pelaamisen tahdissa, vaan rahoitus järjestetään valtion talousarvion kautta erillisenä päätöksenä.

Muutoksella on sekä hyviä että huolestuttavia puolia. Myönteistä on, että rahoitus ei ole enää suoraan riippuvainen siitä, kuinka paljon kansalaiset pelaavat – tämä poistaa valtiolta ja edunsaajilta epäterveen kannustimen toivoa pelaamisen kasvua. Pelihaittojen näkökulmasta on ongelmallista, jos yhteiskunnan rahoitus nojaa siihen, että ihmiset häviävät enemmän rahaa. Toisaalta riskinä on, että budjettiprosessissa edunsaajarahoituksen taso voi vaihdella poliittisten päätösten mukaan eikä ole enää yhtä ennustettava kuin ennen. Juuri tästä syystä järjestöt seuraavat uudistusta tarkasti, ja siksi siirtymä on suunniteltu toteutettavaksi asteittain.

Verotus ja tuoton kokonaiskuva

Lisenssimallissa valtion tulot rahapeleistä koostuvat kahdesta päälähteestä: toimijoiden maksamasta verosta sekä valvontamaksuista. Tämä eroaa olennaisesti yksinoikeusmallista, jossa valtio käytännössä kerää koko ylijäämän yhden yhtiön kautta. Lisenssimallissa veron ja maksujen taso on ratkaisevan tärkeä tasapainotekijä: jos verotus on liian korkea, luvallinen tarjonta käy kannattamattomaksi ja toimijat jäävät hakematta lupaa, mikä heikentää kanavointia. Jos taas verotus on liian matala, valtion ja edunsaajien tulot jäävät pieniksi. Oikean tason löytäminen on yksi uudistuksen vaikeimmista talouskysymyksistä.

Kokonaiskuvassa on syytä muistaa vertailukohta. Nykytilanteessa ulkomailla pelatusta verkkopelaamisesta Suomi ei saa käytännössä lainkaan tuloja. Vaikka lisenssimallissa osa tuotosta jää yhtiöille voitoksi, valtion kannalta jo se, että aiemmin täysin tavoittamattomista pelivirroista saadaan veroja ja maksuja, voi merkitä lisätuloa. Tämä ei ole tae, vaan riippuu kanavoinnin onnistumisesta: jos pelaaminen ei siirry luvalliseen järjestelmään, myöskään verotulot eivät kasva. Talous ja kanavointi ovat siis tiukasti sidoksissa toisiinsa.

Tärkeä huomio on, että pelihaittojen ehkäisy ja tutkimus rahoitetaan uudessa laissa erikseen, valtion talousarvion kautta. Valtionavustuksia voidaan myöntää muun muassa sähköisille pelihaittapalveluille, alueelliselle haittatyölle ja tieteelliselle tutkimukselle. ⚖️rahapelilaki 10/2026, 94 § – valtionavustukset pelihaittojen ehkäisyyn Valtionapuviranomaisena toimii Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, ja sosiaali- ja terveysministeriö vastaa rahapelihaittojen seurannasta, tutkimuksesta ja arvioinnista. ⚖️rahapelilaki 10/2026, 98 § – haittojen seuranta ja tutkimus Tällä pyritään varmistamaan, ettei haittatyön rahoitus ole suoraan riippuvainen siitä, kuinka paljon pelataan.

Kanavointi: lisenssimallin ydinkäsite

Jos lisenssimallin perusteista pitäisi nostaa yksi käsite ylitse muiden, se olisi kanavointi. Kanavoinnilla tarkoitetaan pelaamisen ohjaamista luvallisille, valvotuille sivustoille – pois valvomattomilta ulkomaisilta toimijoilta. Kanavointi on koko verkkopelien lisensoinnin keskeisin perustelu.

Mitä kanavointiaste tarkoittaa?

Kanavointiaste on käsitteellinen mittari sille, kuinka suuri osa maan rahapelaamisesta tapahtuu valvotussa, luvallisessa järjestelmässä verrattuna kaikkeen pelaamiseen. Korkea kanavointiaste tarkoittaa, että lähes kaikki pelaaminen on viranomaisten ulottuvilla – rahansiirtorajojen, tunnistautumisen, itsesulun ja markkinoinnin sääntelyn piirissä. Matala kanavointiaste taas tarkoittaa, että suuri osa pelaamisesta tapahtuu edelleen valvonnan ulkopuolella, jolloin pelaajansuoja ei toteudu.

Kanavointiaste mitataan tyypillisesti vertaamalla luvallisen järjestelmän pelivolyymia kokonaispelaamisen arvioon. Tarkkaa lukua on käytännössä mahdotonta tietää, koska valvomaton pelaaminen ei näy minkään viranomaisen tilastoissa – siksi kanavointiaste on aina arvio. Tämä on hyvä pitää mielessä: kanavointiluvut ovat suuntaa-antavia, eivät absoluuttisia totuuksia.

Mikä nostaa ja mikä laskee kanavointia?

Kanavointiaste ei ole sattumanvarainen luku, vaan sitä ohjaavat melko hyvin tunnistettavat tekijät. Karkeasti voi sanoa, että kanavointia nostaa luvallisen tarjonnan houkuttelevuus ja laskee se, jos pelaaja kokee luvallisen järjestelmän liian rajoittavaksi tai vaikeaksi suhteessa valvomattomaan vaihtoehtoon.

Kanavointia tyypillisesti nostavia tekijöitä ovat muun muassa seuraavat:

• Kilpailukykyinen tarjonta: luvallisilla sivustoilla on pelaajia kiinnostavia pelejä, kohtuulliset palautusprosentit ja sujuva käyttökokemus, jolloin valvomattomalle puolelle siirtymiseen ei ole tarvetta.
• Maltillinen verotus: jos veron ja maksujen taso jättää toimijoille kannattavan liiketoiminnan, useampi yhtiö hakee lupaa ja luvallinen tarjonta on monipuolisempaa.
• Toimivat estotoimet: kun valvomattoman tarjonnan saatavuutta vaikeutetaan esimerkiksi maksuliikenne- ja markkinointikielloilla, pelaajan on luontevampaa pysyä luvallisella puolella.
• Selkeä luvallisuuden tunnistettavuus: pelaaja erottaa helposti, mikä sivusto on Suomen valvonnassa ja mikä ei.

Kanavointia taas tyypillisesti laskevia tekijöitä ovat:

• Liian tiukat rajat: hyvin matalat tappio- tai panosrajat tai laajat tuotekiellot voivat ajaa osan pelaajista takaisin valvomattomille sivustoille, jotka eivät tällaisia rajoja tunne.
• Liian korkea verotus: jos luvallinen toiminta käy kannattamattomaksi, toimijat jättävät hakematta lupaa ja luvallinen tarjonta jää ohueksi, jolloin pelaajalla on vähemmän syytä pysyä siinä.
• Hankala käyttökokemus: raskas tunnistautuminen tai kankeat maksut suhteessa valvomattomaan vaihtoehtoon voivat heikentää kanavointia.
• Houkutteleva valvomaton tarjonta: jos ulkomaiset sivustot tarjoavat selvästi suurempia bonuksia tai löysempiä rajoja, osa pelaajista valitsee ne sääntelystä riippumatta.

Tästä syntyy uudistuksen vaikein tasapaino. Pelaajansuojan kannalta tiukat rajat ovat toivottavia, mutta liian tiukkoina ne voivat heikentää kanavointia ja siten jättää pelaajat kokonaan suojan ulkopuolelle. Lievemmät rajat taas voivat nostaa kanavointia mutta lisätä kokonaispelaamista. Kanavointiaste on siksi koko uudistuksen onnistumisen mittari: se kertoo yhdellä luvulla, onnistuuko järjestelmä päätehtävässään eli pelaamisen tuomisessa valvontaan. Jos kanavointi jää matalaksi, koko lisenssimallin perusta horjuu, koska valvonnan ulkopuolelle jäävä pelaaminen on juuri sitä, mitä uudistuksella oli tarkoitus hillitä.

Kanavointia voidaan tarkastella myös pelimuodoittain. Eri pelityyppien kanavointi voi vaihdella suuresti: vedonlyönti saattaa kanavoitua luvalliseen järjestelmään eri tahtiin kuin nopeatempoiset kasinopelit. Siksi yksi kokonaisluku voi peittää alleen merkittäviä eroja. Pelaajansuojan kannalta tärkeintä on, että nimenomaan riskialttiimmat pelimuodot ja eniten pelaavat saadaan valvonnan piiriin – juuri ne, joiden kohdalla haitat ovat suurimmat. Tämän vuoksi pelkkä korkea keskimääräinen kanavointiaste ei vielä kerro koko totuutta sääntelyn onnistumisesta. Laadukas seuranta erottelee, ketkä ja millainen pelaaminen on saatu kanavoitua.

1. Lähtötilanne

   Iso osa verkkopelaamisesta tapahtuu ulkomaisilla sivustoilla, joihin valtiolla ei ole otetta. Pelaajansuoja ja verotulot jäävät toteutumatta.

2. Lisenssimallin avaaminen

   Verkkopelit avataan toimiluvanvaraisille yhtiöille. Toimijat sitoutuvat pelaajansuojan työkaluihin, valvontaan ja maksuihin.

3. Houkutteleva luvallinen tarjonta

   Jotta pelaajat siirtyvät luvallisille sivustoille, tarjonnan on oltava kilpailukykyistä. Liian tiukat säännöt voivat ajaa osan pelaajista takaisin valvomattomalle puolelle.

4. Kanavoinnin seuranta

   Viranomainen seuraa, kuinka suuri osuus pelaamisesta on luvallisessa järjestelmässä, ja säätää sääntelyä tasapainon löytämiseksi.

Kanavoinnin kääntöpuoli

Kanavointi ei ole pelkästään myönteinen asia. Sen tavoittelussa on sisäänrakennettu jännite: jotta pelaajat siirtyisivät luvallisille sivustoille, luvallisen tarjonnan on oltava riittävän houkuttelevaa – mikä voi tarkoittaa enemmän mainontaa, näkyvyyttä ja saatavuutta kuin ennen. Tämä on lisenssimallin keskeinen ristiriita: korkea kanavointi ja matala kokonaispelaaminen voivat osin olla vastakkaisia tavoitteita. Hyvä sääntely yrittää löytää tasapainon, jossa pelaaminen on valvottua mutta sen kokonaismäärä ja haitat eivät kasva hallitsemattomasti.

Sääntelyn tiukkuus vaikuttaa kanavointiin kahteen suuntaan. Liian löysä sääntely voi nostaa kanavointia mutta lisätä haittoja, kun luvallinen tarjonta muistuttaa valvomatonta. Liian tiukka sääntely – esimerkiksi hyvin matalat tappiorajat tai ankarat tuotekiellot – voi taas heikentää kanavointia, kun osa pelaajista kokee luvallisen tarjonnan liian rajoitetuksi ja palaa valvomattomille sivustoille. Lainsäätäjän tehtävä on löytää tästä jännitteestä toimiva keskitie, ja juuri siksi uutta lakia täydennetään asetuksilla, joita voidaan tarvittaessa hienosäätää markkinan kehityksen perusteella. Kanavointi ei siis ole kertaluonteinen saavutus vaan jatkuva tasapainottelu, jota seurataan ja säädetään.

Kanavoinnin onnistumista tukevat myös laissa säädetyt estotoimet valvomatonta tarjontaa vastaan. Valvontaviranomainen voi kieltää ilman lupaa tapahtuvan rahapelitoiminnan ja markkinoinnin sekä määrätä poistamaan lainvastaista sisältöä. Lisäksi peliohjelmistotoimiluvanhaltija ei saa toimittaa ohjelmistoja luvattomille toimijoille. Kanavointi ei siis nojaa pelkästään houkuttelevaan luvalliseen tarjontaan, vaan myös siihen, että valvomattoman tarjonnan saatavuutta pyritään samaan aikaan vaikeuttamaan. Molempia keinoja tarvitaan yhdessä.

Pelihaitat ja pelaajansuoja: kumpi malli suojaa paremmin?

Tämä on artikkelin tärkein ja kiistanalaisin kysymys, eikä siihen ole yksiselitteistä vastausta. Molemmilla malleilla on aitoja vahvuuksia ja heikkouksia pelihaittojen näkökulmasta.

Yksinoikeuden vahvuus ja heikkous

Yksinoikeusmallin teoreettinen vahvuus on, että kun tarjoajia on vain yksi eikä sen tarvitse kilpailla asiakkaista, sillä ei ole samaa kannustinta maksimoida pelaamista kuin kilpailluilla markkinoilla. Tarjontaa voidaan pitää rajattuna ja markkinointia maltillisena. Periaatteessa monopoli voi siis pitää pelaamisen kokonaismäärän matalampana.

Tähän liittyy myös kannustinrakenteen ero. Kilpailluilla markkinoilla yhtiöllä on aina kannustin houkutella ja pitää asiakkaita, mikä voi pahimmillaan johtaa siihen, että suuri osa tuotosta tulee pieneltä joukolta paljon pelaavia – joukolta, jossa peliongelmat ovat yleisimpiä. Monopolissa tätä kilpailupainetta ei ole samalla tavalla, mikä on teoriassa pelaajansuojan etu. Käytännössä asia on monimutkaisempi: myös monopolilla on tuottotavoite, ja sitäkin on Suomessa aiemmin arvosteltu liian aggressiivisesta tarjonnasta ja markkinoinnista. Kummankaan mallin paremmuus ei siis ole automaattinen, vaan riippuu siitä, miten tarkasti toimintaa säädellään ja valvotaan.

Heikkous on jo kuvattu: verkossa monopoli ei kykene estämään pelaamista valvomattomilla sivustoilla. Pelaaja, joka haluaa pelata nopeatempoisia kasinopelejä, löytää ne ulkomailta riippumatta siitä, mitä kotimainen monopoli tarjoaa. Tällöin juuri riskialttiimmat pelaajat saattavat jäädä kokonaan suomalaisen pelaajansuojan ulkopuolelle – mikä on monopolin suurin heikkous nimenomaan haittojen kannalta.

Lisenssimallin pelaajansuojan työkalut

Uusi laki rakentaa lisenssimarkkinalle vahvan pelaajansuojan kehikon, joka koskee yhtäläisesti sekä yksinoikeustoimiluvanhaltijaa että rahapelitoimiluvanhaltijoita:

• Tunnistautunut pelaaminen ja pelaajan henkilöllisyyden todentaminen.
• Toimiluvanhaltijakohtainen rahansiirtoraja, jonka pelaaja asettaa viimeistään ennen ensimmäistä rahansiirtoa. ⚖️rahapelilaki 10/2026, 30 § – rahansiirtoraja
• Pelaamisen estäminen eli mahdollisuus sulkea pääsy peleihin välittömästi. ⚖️rahapelilaki 10/2026, 29 § – pelaamisen estäminen
• Ikäraja 18 vuotta kaikessa rahapelaamisessa. ⚖️rahapelilaki 10/2026, 24 § – rahapelaamisen ikäraja
• Huolenpitovelvollisuus sekä omavalvontasuunnitelma, joilla toimijan on tunnistettava ja puututtava riskipelaamiseen.
• Velaksi pelaamisen kielto ja rajoitukset bonuksille: pelirahaa ei saa tarjota pelaamisen määrän perusteella eikä peliä saa myydä velaksi tai panttia vastaan.

Olennaista on, että nämä velvoitteet koskevat sekä yksinoikeustoimiluvanhaltijaa että rahapelitoimiluvanhaltijoita yhdenmukaisesti. Aiemmin ulkomaisilla sivustoilla nämä turvaverkot saattoivat puuttua kokonaan. Lisäksi pelaajan on voitava tarkastella omia pelitilitapahtumiaan ja pelirajojaan vähintään vuoden ajalta, ja toimijan on tarjottava työkalu oman pelikäyttäytymisen arviointiin. Pelitilin sulkeminen on aina maksutonta, ja varat on maksettava pelaajalle viipymättä.

Kun pelaaminen kanavoituu näiden työkalujen piiriin, periaatteessa yhä useampi pelaaja on suojan piirissä. Tässä on lisenssimallin vahvin pelaajansuoja-argumentti: parempi, että riskipelaaja pelaa valvotulla sivustolla rahansiirtorajojen ja itsesulun kanssa kuin täysin valvomattomalla sivustolla ilman mitään turvaverkkoja. Kriitikot huomauttavat kuitenkin, että työkalujen olemassaolo ei riitä, jos niitä ei käytetä – siksi toimijan oma huolenpitovelvollisuus ja viranomaisen valvonta ratkaisevat, toteutuuko suoja käytännössä.

Rehellinen kritiikki: kasvaako pelaaminen?

Lisenssimallin merkittävin huoli on, että kilpailu kasvattaa tarjontaa, markkinointia ja näkyvyyttä – ja sitä kautta kokonaispelaamista ja haittoja. Tämä kritiikki on otettava vakavasti, ja kansainväliset kokemukset tukevat sitä osittain. Kun useat yhtiöt kilpailevat samoista pelaajista, mainonta lisääntyy lähes väistämättä, vaikka laki sitä rajoittaisikin.

Uusi laki yrittää hillitä tätä riskiä. Markkinoinnin on oltava määrältään, laajuudeltaan, näkyvyydeltään ja toistuvuudeltaan maltillista; erityisen huomiota herättävä tai usein toistuva markkinointi on kielletty. ⚖️rahapelilaki 10/2026, 51 § – markkinoinnin sääntely Lisäksi markkinoinnin kohdistaminen alaikäisiin ja haavoittuvassa asemassa oleviin on kielletty. Silti riski on todellinen, ja juuri tästä syystä uudistuksen vaikutuksia seurataan tiiviisti.

Miten markkinointia rajoitetaan käytännössä?

Markkinointi on lisenssimallin herkin kohta, ja laki rajaa sitä yksityiskohtaisesti. Kiellettyä on muun muassa kuvata rahapelaaminen tavoiteltavana, arkipäiväisenä tai harmittomana, esittää se ratkaisuna taloudellisiin ongelmiin tai keinona parantaa sosiaalista asemaa, sekä antaa harhaanjohtava kuva voittomahdollisuuksista. ⚖️rahapelilaki 10/2026, 52 § – kielletyt markkinointikeinot Markkinointiin ei myöskään saa liittää luottojen mainontaa eikä siinä saa vedota siihen, että pelaamalla rahoitetaan yleishyödyllistä toimintaa.

Suoramarkkinointia saa kohdistaa vain henkilöön, joka on antanut siihen nimenomaisen suostumuksensa, ja sitäkään ei saa kohdistaa pelaajaan, joka on asettanut itselleen pelieston tai joka ei ole pelannut kahteen vuoteen. ⚖️rahapelilaki 10/2026, 54 § – suoramarkkinointikielto Puhelinmyynti on kielletty kokonaan. Lisäksi kaiken markkinoinnin on sisällettävä tieto 18 vuoden ikärajasta sekä siitä, mistä saa apua peliongelmiin. Nämä säännökset koskevat yhtäläisesti monopolitoimijaa ja lisenssitoimijoita.

Sääntelyn tehokkuus on kuitenkin aina osin kiinni valvonnasta ja tulkinnasta. Vaikka laki kieltää aggressiivisen markkinoinnin, “maltillisen” rajan vetäminen käytännössä on jatkuvan arvioinnin kohteena. Kansainväliset kokemukset osoittavat, että useiden toimijoiden kilpailu kasvattaa mainonnan kokonaismäärää, vaikka jokainen yksittäinen mainos pysyisi sääntöjen rajoissa. Tämä on lisenssimallin pelaajansuojan kannalta yksi seuratuimmista riskeistä.

Kansainvälinen vertailu: mitä muualta on opittu?

Suomi on Euroopassa pikemminkin myöhäinen kuin varhainen siirtyjä. Useat EU-maat ovat siirtyneet rahapelimonopolista tai osittaisesta monopolista lisenssimalliin jo aiemmin, ja niiden kokemukset ovat olleet keskeinen tausta-aineisto Suomen uudistukselle.

Ruotsi (2019)

Ruotsi on Suomen kannalta tärkein verrokki, koska maiden lähtötilanteet ja markkinat ovat samankaltaiset. Ruotsi avasi verkkorahapelimarkkinansa lisenssimallille 1.1.2019. Valvonnasta vastaa Spelinspektionen, ja uudistukselle asetettiin nimenomainen kanavointitavoite – pyrkimys saada valtaosa pelaamisesta luvalliseen järjestelmään.

Ruotsin kokemus on opettavainen molempiin suuntiin. Kanavointi nousi heti korkeaksi, mikä osoitti mallin toimivan perustavoitteessaan. Toisaalta keskustelua ovat herättäneet markkinoinnin määrä, joidenkin toimijoiden vastuullisuusongelmat ja se, että kanavointiaste ei kaikilla pelisektoreilla pysynyt yhtä korkeana kuin toivottiin. Ruotsi on sittemmin kiristänyt sääntelyä ja maksuliikenne-estoja. Suomi on pyrkinyt ottamaan oppia näistä haasteista jo lain valmisteluvaiheessa.

Ruotsin opetus tiivistyy usein kahteen havaintoon. Ensinnäkin markkinan avaaminen toi pelaamisen valvonnan piiriin nopeasti, mikä on mallin selkeä vahvuus. Toiseksi markkinoinnin määrä yllätti monet, ja se johti julkiseen vastareaktioon ja sääntelyn kiristämiseen jälkikäteen. Tämä on Suomelle tärkeä varoitus: markkinoinnin rajoitukset kannattaa asettaa riittävän tiukoiksi jo alusta alkaen, koska niiden kiristäminen jälkikäteen on poliittisesti ja oikeudellisesti vaikeampaa. Suomen laki onkin markkinoinnin osalta verraten yksityiskohtainen ja rajoittava juuri tästä syystä.

Tanska (2012)

Tanska oli pohjoismaista edelläkävijä ja avasi verkkopelimarkkinansa lisenssimallille jo vuonna 2012. Tanskan mallia on usein pidetty suhteellisen onnistuneena esimerkkinä: kanavointiaste nousi korkeaksi, ja järjestelmää on pidetty melko vakaana. Tanskassakin osa pelimuodoista jäi edelleen monopolin piiriin, joten malli on tietyssä mielessä osittainen – samaan tapaan kuin Suomessa.

Tanskan kokemuksesta nostetaan usein esiin se, että uudistus toteutettiin harkitusti ja maltillisella verotasolla, joka teki luvallisesta tarjonnasta kilpailukykyistä. Tämä auttoi nostamaan kanavoinnin korkeaksi ja piti markkinan vakaana. Suomelle Tanskan malli on kiinnostava vertailukohta juuri osittaisuutensa vuoksi: se osoittaa, että monopolin ja lisenssimarkkinan rinnakkaiselo on mahdollista ilman, että koko järjestelmää tarvitsee purkaa kerralla.

Laajempi eurooppalainen kuva

Lisenssimalli on Euroopassa pikemminkin sääntö kuin poikkeus verkkorahapeleissä. Esimerkiksi Iso-Britannia, Italia, Espanja ja monet muut maat käyttävät toimilupajärjestelmää. Yleinen oppi näistä maista on, että lisenssimalli onnistuu pelaajansuojan kannalta vain, jos sääntely ja valvonta ovat riittävän vahvoja ja markkinointia hillitään – pelkkä markkinoiden avaaminen ei automaattisesti tuota hyviä tuloksia.

Vertailusta on kuitenkin syytä tehdä varaumat. Maiden tilanteet eivät ole suoraan rinnastettavissa: markkinoiden koko, pelikulttuuri, verotusmalli ja se, kuinka kehittynyt valvomaton tarjonta jo oli ennen uudistusta, vaihtelevat suuresti. Siksi minkään yksittäisen maan kanavointiluku tai haittakehitys ei ole sellaisenaan ennuste Suomelle. Yleistettävissä on lähinnä rakenteellinen oppi: lisenssimalli pärjää pelaajansuojassa täsmälleen niin hyvin kuin sen valvonta ja markkinoinnin rajat ovat. Tämä havainto näkyy suoraan siinä, miten yksityiskohtaisesti Suomen uusi laki säätää pelaajansuojasta, markkinoinnista ja valvonnasta.

Suomen valvonta ja tulevaisuus

Lisenssimallin uskottavuus seisoo tai kaatuu valvonnan varassa. Uudessa laissa valvontaviranomaisena toimii Lupa- ja valvontavirasto, joka myöntää toimiluvat ja valvoo lain noudattamista. Siirtymäaikana, 30.6.2027 saakka, tehtävää hoitaa Poliisihallitus. ⚖️rahapelilaki 10/2026, 57 § – valvontaviranomainen Viranomaisen tehtävänä on myös seurata rahapelimarkkinoiden kehitystä ja raportoida siitä vuosittain – mikä on olennaista, jotta kanavoinnin ja haittojen kehitystä voidaan arvioida.

Valvonnan keinovalikoima on laaja. Viranomainen voi muun muassa peruuttaa toimiluvan, määrätä rikemaksuja ja seuraamusmaksuja sekä kieltää lainvastaisen toiminnan ja markkinoinnin. Toimijoiden on raportoitava toiminnastaan, ja viranomaisella on laajat tiedonsaantioikeudet. Lisäksi pelihaittojen seurantaa ja tutkimusta varten Terveyden ja hyvinvoinnin laitos pitää erillistä pelihaittarekisteriä ja saa toimijoilta tietoja muun muassa pelaajien asettamista rajoista, pelitapahtumista ja pelikulutuksesta. ⚖️rahapelilaki 10/2026, 99 § – pelihaittarekisteri Tämä erottaa valvonnan ja haittatutkimuksen toisistaan: valvontaviranomainen valvoo lain noudattamista, kun taas terveysviranomaiset seuraavat haittoja itsenäisesti. Kaksoisrakenne on tarkoituksellinen, jotta haittojen arviointi ei ole riippuvainen pelitoiminnan tuotoista.

Mitä jää auki?

Vaikka laki on hyväksytty, moni yksityiskohta täsmentyy vasta valtioneuvoston ja ministeriöiden asetuksilla sekä lupien myöntämisvaiheessa. Avoimia kysymyksiä ovat muun muassa palautusprosenttien ja tappiorajojen tarkat tasot, markkinoinnin sallitut muodot käytännössä sekä se, kuinka moni ulkomainen toimija lopulta hakee Suomen lupaa. Myös kanavoinnin todellinen taso selviää vasta, kun markkina on ollut auki jonkin aikaa.

Erityisen tärkeä avoin kysymys on edunsaajarahoituksen tulevaisuus. Kun verkkopelaamisen tuotto ei enää kanavoidu kokonaan yhden valtio-omisteisen yhtiön kautta, edunsaajien rahoitus on järjestettävä uudelleen valtion talousarvion kautta. Tämä siirtää rahoituksen luonnetta: aiemmin se oli suoraan sidoksissa pelitoiminnan tuottoihin, jatkossa se on osa yleistä budjettiprosessia. Monet järjestöt seuraavat tarkasti, säilyykö rahoituksen taso uudistuksen jälkeen. Tämä on yksi syy siihen, miksi uudistusta on valmisteltu poikkeuksellisen pitkään ja huolellisesti.

Toinen avoin kysymys on aikataulun porrastus. Osa säännöksistä tulee voimaan jo 1.3.2026, pääosa 1.7.2027 ja eräät peliohjelmistotoimilupia koskevat säännökset vasta myöhemmin. Tämä porrastus antaa viranomaiselle ja toimijoille aikaa valmistautua, mutta tekee siirtymäkaudesta myös monivaiheisen ja vaatii pelaajilta ja toimijoilta tarkkuutta sen suhteen, mitä sääntöjä milläkin hetkellä sovelletaan.

Mitä seurataan?

Uudistuksen onnistumista arvioidaan ennen kaikkea kolmella mittarilla: nouseeko kanavointiaste tavoitellulle tasolle, pysyvätkö pelihaitat hallinnassa vai kasvavatko ne, ja säilyvätkö verotulot ja edunsaajarahoitus riittävällä tasolla. Näiden tasapaino ratkaisee, pidetäänkö Suomen osittaista mallia jälkikäteen onnistuneena. Tutkimus- ja seurantajärjestelmä on rakennettu juuri tätä arviointia varten.

On myös mahdollista, että mallia hienosäädetään tulevina vuosina kokemusten perusteella. Koska monet yksityiskohdat – kuten tappiorajat ja palautusprosentit – säädetään asetuksilla, niitä voidaan muuttaa nopeammin kuin itse lakia. Tämä joustavuus on tarkoituksellinen: lainsäätäjä on jättänyt itselleen mahdollisuuden kiristää tai keventää sääntelyä sen mukaan, miten kanavointi ja haitat kehittyvät. Jos esimerkiksi markkinointi osoittautuu ongelmaksi tai kanavointi jää matalaksi, sääntöjä voidaan tarkistaa. Suomen malli ei siis ole kiveen hakattu lopputila vaan järjestelmä, jonka on tarkoitus elää ja korjautua seurannan perusteella. Juuri tämä jatkuvan arvioinnin periaate on osittaisen lisenssimallin keskeinen turvamekanismi.

Voit lukea lisää uudistuksen yksityiskohdista artikkelista mitä rahapelilaki 2027 muuttaa ja perusteet siitä, mitä nettikasinot ovat. Kokoava katsaus lainsäädäntöön löytyy rahapelilaki-aihesivulta.

Yhteenveto

Lisenssimalli ja yksinoikeus ovat kaksi eri vastausta samaan kysymykseen: miten rahapelit järjestetään niin, että haitat pysyvät kurissa ja tuotto palvelee yhteistä hyvää? Yksinoikeus pyrkii rajaamaan tarjontaa, mutta verkossa se vuotaa valvomattomille markkinoille. Lisenssimalli tuo pelaamisen sääntelyn piiriin, mutta riskinä on tarjonnan ja markkinoinnin kasvu. Suomen valitsema osittainen malli yrittää yhdistää molempien parhaat puolet: säilyttää monopolin siellä, missä se yhä toimii, ja avata kilpailun siellä, missä se ei enää toiminut. Onnistuminen ratkeaa lopulta käytännössä – valvonnan tehossa, markkinoinnin hillinnässä ja siinä, kuinka korkealle kanavointiaste nousee.

Olennaista on ymmärtää, ettei kumpikaan malli ole objektiivisesti “oikea” tai “väärä”. Ne ovat työkaluja, joiden toimivuus riippuu kontekstista. Fyysisessä, paikkaan sidotussa pelaamisessa monopoli voi yhä olla tehokas tapa rajata tarjontaa, kun taas rajattomassa verkkoympäristössä lisenssimalli tarjoaa realistisemman keinon saada pelaaminen valvontaan. Suomen uudistus heijastaa juuri tätä ymmärrystä: malli valitaan sen mukaan, kummalla tavoitellut tavoitteet – pelaajansuoja, kanavointi ja kestävä rahoitus – parhaiten saavutetaan kullakin pelialueella. Lopullisen arvion mallista voi tehdä vasta vuosien kuluttua, kun tiedetään, miten kanavointi, haitat ja rahoitus ovat tosiasiassa kehittyneet.

Pelaajan kannalta tärkein viesti on yksinkertainen: tunnista, asioitko luvallisen ja valvotun toimijan kanssa, ja hyödynnä tarjolla olevia pelaajansuojan työkaluja, kuten rahansiirtorajoja ja pelaamisen estoa. Riippumatta järjestelmästä rahapelaaminen on viihdettä, jonka tuotto-odotus on pelaajalle negatiivinen – ei keino ansaita rahaa.

← Kaikki artikkelit