Rahapelimonopolin nousu ja tuho: Veikkauksen vuosisata

Suomen rahapelimonopoli ei syntynyt yhdellä päätöksellä eikä katoa yhdellä. Se rakennettiin lähes vuosisadan aikana kolmen erillisen toimijan varaan: raha-automaatteja pyöritti Raha-automaattiyhdistys, veikkaus- ja lottopelejä Veikkaus ja hevospelejä Fintoto. Vuonna 2017 ne yhdistettiin yhdeksi valtio-omisteiseksi Veikkaus Oy:ksi, jolla oli yksinoikeus käytännössä kaikkeen suomalaiseen rahapelaamiseen. Kymmenen vuotta myöhemmin, kun rahapelilaki 10/2026 tulee voimaan 1.7.2027, tuo yksinoikeus murtuu verkkopelien osalta ja markkina avautuu toimiluvanhaltijoille. Tässä artikkelissa käydään läpi koko kaari: miten monopoli nousi, mille yhteiskunnalliselle ajatukselle se rakentui, miksi se alkoi verkossa rapautua ja mitä siitä jää jäljelle.

Tämä on yleistä taustatietoa rahapelijärjestelmän historiasta, ei sitovaa oikeudellista neuvontaa. Rahapelaaminen on tarkoitettu vain täysi-ikäisille (18+), ja peliongelmaan saa maksutonta apua Peluurista.

Kolme yhtiötä, kolme peliä

Kun puhutaan Suomen rahapelimonopolista, moni mieltää sen yhdeksi asiaksi: Veikkaukseksi. Suurimman osan historiastaan järjestelmä oli kuitenkin kolmijakoinen. Rahapelaaminen oli jaettu pelimuodon mukaan kolmen eri toimijan kesken, joilla kullakin oli oma lakiin perustuva yksinoikeutensa omalla alueellaan. Tämä rakenne selittää paljon siitä, miksi suomalainen malli oli poikkeuksellisen tiiviisti kytköksissä yleishyödyllisyyteen.

Ensimmäinen toimija oli Raha-automaattiyhdistys eli RAY. Se vastasi raha-automaateista, sähköisistä peleistä ja kasinotoiminnasta. RAY oli näkyvin osa suomalaista arkea: kolikkoautomaatit seisoivat kauppojen eteisissä, huoltoasemilla, kioskeilla ja ravintoloissa. RAY myös perusti ja pyöritti maan ainoaa kansainvälistä kasinoa.

Toinen toimija oli Veikkaus, joka syntyi urheiluliikkeen tarpeesta rahoittaa toimintaansa. Veikkaus vastasi vakioveikkauksesta ja myöhemmin lotosta, arvoista ja vedonlyönnistä. Nämä olivat pelejä, joita pelattiin R-kioskien ja kauppojen tiskeillä kuponkia täyttäen. Veikkauksen tuotot ohjattiin urheilun ohella tieteeseen, taiteeseen ja nuorisotyöhön.

Kolmas toimija oli Fintoto, joka hoiti hevospelit eli totopelit. Fintoto oli hevosurheilun keskusjärjestön Suomen Hippoksen yhteydessä toiminut yhtiö, ja sen totalisaattoripelien tuotto ohjattiin hevoskasvatuksen ja raviurheilun hyväksi. Fintoto oli näistä kolmesta pienin ja tunnetuin lähinnä raviväen keskuudessa, mutta se täydensi kokonaisuuden: kaikki kolme rahapelaamisen päälajia olivat valtiollisen tai puolivaltiollisen yksinoikeuden piirissä.

Näin monopoli rakennettiin

Suomalaisen rahapelimonopolin juuret ovat 1930-luvulla. Tuolloin rahapelaamista ei nähty pelkkänä ajanvietteenä vaan myös keinona rahoittaa yhteiskunnan tehtäviä, joihin valtion varat eivät riittäneet. Aika oli niukkuuden aikaa: itsenäinen Suomi oli nuori ja köyhä, ja monet sosiaaliset ja terveydelliset tarpeet jäivät ilman rahoitusta. Rahapelaaminen tarjosi tähän epätavallisen ratkaisun. Ajatus oli yksinkertainen mutta kauaskantoinen: jos ihmiset joka tapauksessa pelaavat, tuotto kannattaa ohjata yleishyödyllisiin tarkoituksiin sen sijaan, että se päätyisi yksityisille yrittäjille. Tämä periaate – yksityisen voitontavoittelun kieltäminen rahapeleissä – on ollut suomalaisen järjestelmän kantava ajatus koko sen olemassaolon ajan.

Tämä lähtökohta erottaa suomalaisen mallin monista muista maista. Useissa maissa rahapelaaminen on aina ollut myös yksityistä liiketoimintaa, jota valtio verottaa ja valvoo. Suomessa lähtökohta oli päinvastainen: rahapelaaminen oli ensisijaisesti yhteishyvän väline, jonka yksityinen voitto oli lailla suljettu pois. Kun tämä periaate kirjattiin sekä käytäntöön että lakiin, siitä tuli niin itsestään selvä osa suomalaista ajattelua, että sen kyseenalaistaminen tuntui pitkään vieraalta. Vasta kun verkkopelaaminen toi yksityiset ulkomaiset toimijat suomalaisten ulottuville riippumatta siitä, mitä laki sanoi, tämä periaate joutui uuteen valoon.

Raha-automaattiyhdistyksen synty 1938

Ensimmäinen kulmakivi asetettiin, kun raha-automaattien pyörittäminen keskitettiin yhdelle toimijalle. Raha-automaattiyhdistys perustettiin vuonna 1938, ja se sai yksinoikeuden raha-automaattien pitämiseen. Sitä ennen automaatteja oli ollut hajanaisesti eri toimijoilla, ja toiminta oli osin sekavaa. Keskittämisen tarkoitus oli sekä hillitä pelaamista että ohjata tuotot hallitusti yhteiseen hyvään.

RAY:n perusidea oli poikkeuksellinen: yhdistys oli lukuisten sosiaali- ja terveysalan järjestöjen muodostama, ja sen tuotot palautettiin näille järjestöille avustuksina. Jo ensimmäisinä toimintavuosinaan RAY jakoi avustuksia kymmenille järjestöille, ja sen rahoituksella tuettiin muun muassa lastensairaalatoiminnan kehittämistä. Näin syntyi malli, jossa raha-automaatti kaupan nurkassa oli samalla hyväntekeväisyyden väline. Tämä kytkös pelaamisen ja järjestörahoituksen välillä muovasi suomalaista suhtautumista rahapeleihin vuosikymmeniksi eteenpäin.

RAY myös valmisti pitkään omat automaattinsa ja kehitti pelejään itse. Suomalaisen kolikkopelin ikoniksi nousi Pajatso, joka tuli tutuksi sukupolville. Kolikkopeli oli monelle suomalaiselle ensimmäinen ja usein ainoa kosketus rahapelaamiseen, ja sen läsnäolo arjessa oli kansainvälisesti verrattuna poikkeuksellisen laaja. Automaatteja oli hajasijoitettuina kauppojen eteisiin, kioskeille, huoltoasemille ja ravintoloihin ympäri maata. Tämä hajasijoitusmalli oli suomalaisen järjestelmän erikoisuus: pelaaminen tuotiin sinne, missä ihmiset muutenkin liikkuivat, sen sijaan että se olisi keskitetty erillisiin pelipaikkoihin. Juuri tämä laaja saatavuus teki RAY:stä sekä poikkeuksellisen tuottavan että myöhemmin arvostellun toimijan.

RAY laajensi toimintaansa myös kasinopeleihin. Suomen ensimmäinen kansainvälinen kasino avattiin RAY:n toimesta Helsingissä vuonna 1991 nimellä Casino RAY. Myöhemmin toiminta siirtyi nykyisiin tiloihinsa keskustaan ja tunnetaan Casino Helsinkinä. Kasino jäi Suomessa yksittäistapaukseksi: toisin kuin monessa muussa maassa, kivijalan kasinoita ei perustettu useita, vaan pelipaikkatoiminta pysyi tarkkaan rajattuna. Tämä kuvastaa hyvin suomalaisen mallin logiikkaa – tarjontaa pidettiin tietoisesti niukkana, jotta pelaaminen ei kasvaisi hallitsemattomasti.

Veikkaus ja urheiluliike 1940

Veikkauksen tarina alkaa urheilusta. Vuonna 1940 useat urheilujärjestöt perustivat yhtiön nimeltä Oy Tippaustoimisto Ab. Taustalla oli tarve löytää urheilulle vakaa rahoituslähde, ja mallia haettiin muualta Euroopasta, missä jalkapallon tulosveikkaus oli osoittautunut suosituksi. Ensimmäinen vakioveikkauskierros pelattiin syksyllä 1940, ja idea löi läpi nopeasti. Ihmiset veikkasivat jalkapallo-otteluiden tuloksia, ja osa panoksista palautettiin urheilun rahoitukseen.

Vakioveikkauksesta kasvoi vuosikymmenten mittaan laaja pelivalikoima. Merkittävin lisäys oli Lotto, joka tuli mukaan 1970-luvun alussa ja nousi nopeasti kansallispeliksi. Lauantai-illan lottoarvonnasta tuli suomalainen rutiini, ja Veikkauksesta osa kansallista arkea. Myöhemmin valikoimaan tulivat erilaiset arvat, päivittäiset arvontapelit ja vedonlyönti. Veikkauksen tuotot ohjattiin lailla määritellyille edunsaajille: urheilulle ja liikunnalle, tieteelle, taiteelle sekä nuorisotyölle.

Lotosta tuli enemmän kuin peli. Lauantai-illan arvonta oli kollektiivinen tapahtuma, jota seurattiin televisiosta, ja rivin täyttäminen kuului monen viikkorutiiniin. Veikkaus oli tavallaan hyväksytympi rahapelaamisen muoto kuin automaatit: lottoa pidettiin harmittomana ajanvietteenä ja jopa haaveiluna, ei pelaamisena sanan ongelmallisessa merkityksessä. Tämä mielikuva kertoo paljon siitä, miksi veikkauspeleihin suhtauduttiin eri tavalla kuin nopeatempoiseen automaattipelaamiseen.

Veikkauksen ja RAY:n ero oli olennainen. RAY:n pelit – automaatit ja myöhemmin kasino – olivat nopeatempoisia ja lähempänä sitä pelaamista, johon liittyy suurin riippuvuusriski. Peli oli välitön: kolikko sisään, tulos heti. Veikkauksen ydin taas oli hitaammissa arvontapeleissä, joissa panostuksen ja tuloksen väliin jäi tyypillisesti päiviä. Mitä lyhyempi on panostuksen ja tuloksen välinen aika, sitä suurempi on tyypillisesti pelin riippuvuusriski. Tämä ero heijastui myöhemmin siihen, kuinka eri peleihin suhtauduttiin haittojen näkökulmasta, ja se selittää, miksi juuri automaatit nousivat 2010-luvun lopun pelihaittakeskustelun keskiöön.

Fintoto ja hevospelit

Hevospelit muodostivat kolmannen haaran. Totalisaattoripeli eli veikkaaminen ravien tuloksista on vanha pelimuoto, ja Suomessa se kytkeytyi tiiviisti raviurheiluun ja hevoskasvatukseen. Hevospelien toimeenpanosta vastasi lopulta Fintoto Oy, joka oli hevosurheilun keskusjärjestön Suomen Hippoksen yhteydessä toiminut yhtiö. Arpajaislain muutosten myötä hevospelien järjestäminen keskitettiin Fintotolle 2010-luvun alussa, ja sen tuotot ohjattiin hevostalouden hyväksi.

Hevospelit poikkesivat muista pelimuodoista siinä, että ne kytkeytyivät konkreettiseen elinkeinoon. Totopelien tuotto ei ohjautunut yleiseen yhteishyvään vaan nimenomaan hevoskasvatukseen ja raviurheiluun: palkintorahoihin, ratojen ylläpitoon ja hevostalouden kehittämiseen. Näin totalisaattori oli osa laajempaa hevostalouden ekosysteemiä, jossa pelaaminen rahoitti sitä samaa urheilua, jonka tuloksista pelattiin. Raviväelle totopelit olivat itsestään selvä osa ravi-iltaa, ja pelimuoto eli vahvasti omassa alakulttuurissaan.

Fintoto oli kolmikosta selvästi pienin, mutta se täydensi järjestelmän loogisesti: jokainen rahapelaamisen päälaji oli oman yksinoikeustoimijansa hallussa, eikä yksityisille yhtiöille jäänyt tilaa. Tämä kokonaisuus – automaatit, veikkauspelit ja hevospelit erillisten mutta valtiollisesti ohjattujen toimijoiden käsissä – oli suomalaisen mallin selkäranka aina 2010-luvulle saakka.

Lainsäädäntö kehittyy: 1965 ja 2001

Rahapelaamisen sääntely koottiin yhtenäiseksi vasta vaiheittain. Ensimmäinen kattava arpajaislaki tuli voimaan vuonna 1965 (491/1965). Se loi kehyksen, jossa rahapelaaminen oli luvanvaraista ja keskitettyä toimintaa. Laki vakiinnutti ajatuksen siitä, että rahapelaaminen on sallittua vain määrätyille toimijoille ja määrättyihin tarkoituksiin.

Järjestelmä uudistettiin perusteellisesti vuosituhannen vaihteessa. Uusi arpajaislaki (1047/2001) säädettiin vuonna 2001 ja tuli voimaan vuoden 2002 alusta. Se oli edeltäjäänsä huomattavasti laajempi ja kirjasi entistä selkeämmin rahapelien yksinoikeusjärjestelmän: rahapelejä sai toimeenpanna vain valtion määräämä yksinoikeustoimija, ja tuotot oli ohjattava yleishyödyllisiin tarkoituksiin. Juuri arpajaislaki 1047/2001 muodosti sen oikeudellisen perustan, jonka varassa suomalainen rahapelimonopoli toimi aina uuteen rahapelilakiin saakka.

Rahapelimonopolin aikajana

Seuraava taulukko kokoaa keskeiset virstanpylväät suomalaisen rahapelimonopolin vaiheista aina uuteen lakiin asti.

Miksi Suomi valitsi monopolin?

Yksinoikeusjärjestelmän valinta ei ollut väistämätön. Monessa maassa rahapelit järjestettiin toisin, ja Suomessakin monopolia on aina jouduttu perustelemaan. Perustelu on ollut kaksiosainen, ja se on syytä ymmärtää, koska se selittää, miksi järjestelmästä pidettiin niin sitkeästi kiinni.

Haittojen rajoittaminen

Ensimmäinen peruste oli pelihaittojen ehkäisy. Ajatus kuului: kun rahapelejä saa tarjota vain yksi toimija, jolla ei ole samaa kannustinta maksimoida pelaamista kuin kilpailluilla markkinoilla, tarjontaa voidaan pitää rajattuna ja markkinointia maltillisena. Monopoli ei periaatteessa hyödy siitä, että ihmiset pelaavat yhä enemmän, samalla tavalla kuin voittoaan tavoitteleva yksityinen yhtiö. Näin pelaamisen kokonaismäärä ja siitä aiheutuvat haitat voidaan teoriassa pitää matalampina.

Tämä peruste ei ollut vain juhlapuhetta. Niin kauan kuin pelaaminen tapahtui fyysisesti – automaatilla kaupassa tai lottokupongilla kioskilla – tarjontaa pystyttiin oikeasti rajaamaan ja valvomaan. Yksi valvottava toimija oli viranomaisen kannalta yksinkertainen: kun tarjoajia oli vain yksi, sääntöjen noudattamisen varmistaminen oli suoraviivaista ja koko tuotto oli lähtökohtaisesti hallinnassa. Tämä on monopolin todellinen vahvuus: valvonnan yksinkertaisuus. Kun on vain yksi toimija, viranomaisen ei tarvitse jäljittää kymmeniä yhtiöitä eikä varmistaa, että kaikki noudattavat samoja sääntöjä. Heikkous paljastuu vasta silloin, kun pelaaminen pääsee vuotamaan tämän yhden toimijan ohi – ja juuri näin verkossa kävi.

Tuotot yhteiseen hyvään

Toinen peruste oli edunsaajamalli. Suomalaisen yksinoikeuden erityispiirre oli sen poikkeuksellisen tiivis kytkös yleishyödyllisyyteen. Rahapelituotot eivät valuneet vain valtion yleiseen kassaan, vaan ne oli korvamerkitty tieteen, taiteen, liikunnan, nuorisotyön sekä sosiaali- ja terveysjärjestöjen rahoitukseen. Tuhannet järjestöt rakensivat toimintansa tämän vakaan rahavirran varaan.

Tämä sidos teki järjestelmästä poikkeuksellisen kestävän myös poliittisesti. Rahapelimonopolia ei puolustanut vain valtio, vaan koko se laaja edunsaajien joukko, jonka rahoitus riippui pelituotoista. Kun urheiluseura, tutkimuslaitos tai potilasjärjestö sai rahoituksensa pelituotoista, sillä oli suora intressi järjestelmän jatkumiseen. Juuri tästä syystä Suomessa yksinoikeudesta on luovuttu hitaammin ja varovaisemmin kuin monessa muussa maassa.

EU-oikeus hyväksyi monopolin

Rahapelimonopolin sallittavuus ei ole EU:ssa itsestäänselvyys. Unionin sisämarkkinat perustuvat palvelujen vapaaseen liikkuvuuteen, ja yksinoikeus rajoittaa sitä: se estää toiseen jäsenvaltioon sijoittautunutta yritystä tarjoamasta rahapelipalvelujaan vapaasti. Tällainen rajoitus on lähtökohtaisesti kielletty, ellei sille ole hyväksyttävää perustetta.

Vakiintuneen tulkinnan mukaan jäsenvaltio saa kuitenkin rajoittaa rahapelien tarjontaa, jos taustalla ovat aidot yleisen edun mukaiset tavoitteet – ennen kaikkea pelihaittojen ehkäisy, kuluttajansuoja, alaikäisten suojelu sekä rikollisuuden torjunta. Pelkkä valtion tulonhankinta ei riitä perusteeksi. Tämä on yksinoikeuden oikeudellisen oikeutuksen ydin.

Suomen automaattimonopoli joutui EU-tuomioistuimen arvioitavaksi jo varhain. Vuonna 1999 annetussa tuomiossa (asia C-124/97, niin sanottu Läärän tapaus) tuomioistuin katsoi, että jäsenvaltio voi varata raha-automaattien pitämisen yhdelle julkisoikeudelliselle toimijalle, jos tavoitteena on aidosti pelaamisen rajoittaminen ja siihen liittyvien haittojen sekä rikollisuuden torjunta. Ratkaisu vahvisti, että Suomen malli oli EU-oikeuden näkökulmasta puolustettavissa – niin kauan kuin se todella palveli näitä tavoitteita eikä ollut vain markkinoiden sulkemista tulojen vuoksi.

Tähän liittyy niin sanottu johdonmukaisuus- ja systemaattisuusvaatimus. Monopolin on rajoitettava pelaamista aidosti ja johdonmukaisesti, ei vain paperilla. Jos valtio yhtäältä vetoaa haittojen ehkäisyyn mutta toisaalta sallii tai jopa edistää aggressiivista pelaamiseen kannustamista, järjestelmä menettää oikeutuksensa. Tämä vaatimus nousi myöhemmin keskeiseksi, kun arvioitiin, kuinka johdonmukaisesti Suomen monopoli tosiasiassa toimi.

Miksi monopoli kesti Suomessa niin pitkään?

Kun Ruotsi avasi rahapelinsä lisenssimallille vuonna 2019 ja Tanska jo 2012, Suomi piti yksinoikeudesta kiinni vielä vuosia. Miksi malli oli täällä niin sitkeä? Vastaus on osin taloudellinen, osin kulttuurinen ja osin poliittinen, ja se selittää, miksi uudistus tuli lopulta myöhemmin ja varovaisemmin kuin naapureissa.

Taloudellinen syy oli edunsaajamallin poikkeuksellinen laajuus. Suomessa rahapelituotot oli sidottu suoraan tuhansien järjestöjen rahoitukseen tavalla, joka teki monopolista koko kolmannen sektorin selkärangan. Kun urheiluseurat, tutkimuslaitokset, kulttuurilaitokset ja potilasjärjestöt saivat merkittävän osan rahoituksestaan pelituotoista, niillä oli vahva intressi säilyttää järjestelmä ennallaan. Muutos ei uhannut vain valtion tuloja vaan koko sitä rahoitusrakennetta, jonka varaan suomalainen järjestökenttä oli rakentunut. Tämä teki uudistuksesta poikkeuksellisen herkän.

Kulttuurinen syy liittyi suomalaiseen suhtautumiseen rahapeleihin. Pelaaminen miellettiin pitkään ennen kaikkea yhteishyväksi: kolikkopeli tuki sosiaali- ja terveystyötä, lotto urheilua, totopeli ravitaloutta. Ajatus siitä, että yksityinen yritys tekisi voittoa rahapeleillä, oli monelle vieras ja jopa epäilyttävä. Yksityisen voitontavoittelun kielto oli suomalaisen mallin syvä periaate, joka istui tiukassa. Tämä kulttuurinen perusta antoi monopolille legitimiteettiä, jota puhtaasti taloudellinen tarkastelu ei selitä.

Poliittinen syy oli laaja yksimielisyys. Rahapelimonopoli ei ollut vasemmiston tai oikeiston hanke vaan koko poliittisen kentän jakama itsestäänselvyys, jota harva kyseenalaisti julkisesti. Kun järjestelmää puolustivat sekä valtio että edunsaajat, sen muuttamiseen tarvittiin voimakas ulkoinen paine. Tuon paineen tuotti lopulta verkkopelaamisen valuminen ulkomaille: vasta kun kävi ilmeiseksi, ettei monopoli enää tavoittanut merkittävää osaa pelaamisesta, poliittinen tahto muutokseen kypsyi. Suomi ei siis luopunut monopolista siksi, että se olisi periaatteessa hylännyt sen ajatuksen, vaan siksi, että malli ei enää käytännössä toiminut verkossa.

Fuusio 2017: kolmesta yhtiöstä yksi

2010-luvun puolivälissä suomalainen rahapelijärjestelmä koki suurimman rakenteellisen muutoksensa sitten sotienjälkeisen ajan. Kolme erillistä toimijaa – Veikkaus, RAY ja Fintoto – päätettiin sulauttaa yhdeksi yhtiöksi. Uudistus valmisteltiin nopeasti, ja vuoden 2017 alusta syntyi uusi, valtion kokonaan omistama Veikkaus Oy, jolle siirtyi käytännössä koko suomalaisen rahapelaamisen yksinoikeus.

Fuusion virallinen perustelu oli järjestelmän vahvistaminen. Kolmen toimijan malli oli hajanainen, ja niiden välillä nähtiin päällekkäisyyksiä ja jopa keskinäistä kilpailua asiakkaista. Yhdistämällä toiminnot yhdeksi yhtiöksi valtio pyrki selkeyttämään rakennetta, tehostamaan toimintaa ja – tämä oli olennaista – lujittamaan monopolin puolustettavuutta. Yksi vahva valtio-omisteinen toimija oli helpompi perustella EU-oikeuden johdonmukaisuusvaatimuksen edessä kuin kolme erillistä yhtiötä, joilla saattoi olla ristikkäisiä kannustimia.

1. Poliittinen päätös

   Valtioneuvosto päätti yhdistää kolme rahapeliyhtiötä yhdeksi. Tavoitteena oli vahvistaa yksinoikeusjärjestelmää ja selkeyttää sen rakennetta.

2. Lainsäädännön valmistelu

   Arpajaislakia muutettiin niin, että kaikki rahapelitoiminta keskitettiin yhdelle valtio-omisteiselle yhtiölle.

3. Sulautuminen 1.1.2017

   Veikkaus, RAY ja Fintoto lakkasivat erillisinä toimijoina ja niiden toiminnot siirtyivät uudelle Veikkaus Oy:lle.

4. Toimintojen integrointi

   Pelit, asiakastilit ja järjestelmät yhdistettiin vaiheittain saman katon alle yhdeksi kokonaisuudeksi.

Pelaajan näkökulmasta muutos näkyi arjessa vähitellen. Ennen kolmelta eri toimijalta hankitut pelit – automaattipelit, lotto ja hevospelit – löytyivät nyt saman brändin alta ja lopulta samasta verkkopalvelusta. Kolme erillistä asiakkuutta sulautui yhdeksi. Ulospäin syntyi vaikutelma yhdestä suuresta, kaikkivoivasta rahapeliyhtiöstä, ja juuri tämä näkyvyys teki Veikkauksesta myöhemmin aiempaa alttiimman julkiselle arvostelulle.

Fuusioon liittyi myös avustustoiminnan uudelleenjärjestely. Aiemmin RAY oli itse jakanut tuottonsa sosiaali- ja terveysjärjestöille, eli sama organisaatio sekä pyöritti pelejä että päätti avustuksista. Kun RAY sulautui Veikkaukseen, tämä yhteys katkaistiin: avustusten jakaminen siirrettiin erilliseen valtionapuviranomaiseen sosiaali- ja terveysministeriön alaisuuteen. Pelien toimeenpano ja tuottojen jakaminen erotettiin näin toisistaan. Muutos oli periaatteessa merkittävä, sillä se irrotti avustuspäätökset pelitoiminnasta ja teki niistä läpinäkyvämpiä. Samalla se ennakoi sitä laajempaa kehitystä, joka uudessa rahapelilaissa viedään pidemmälle: yleishyödyllisen rahoituksen irrottamista pelaamisen tuotoista.

Fuusio oli tarkoitettu monopolin huipentumaksi ja sen aseman lujittamiseksi. Jälkikäteen katsottuna se osui kuitenkin ajankohtaan, jolloin koko yksinoikeuden perusta oli jo alkanut horjua aivan toisesta suunnasta: internetistä. Samaan aikaan kun kotimainen järjestelmä keskitettiin yhä tiiviimmäksi, yhä suurempi osa pelaamisesta pakeni sen ulottumattomiin verkkoon. Historian ironia oli, että vahvin mahdollinen monopoli syntyi juuri silloin, kun sen puolustama malli oli teknologisen muutoksen vuoksi jo osittain vanhentunut.

Monopolin rapautuminen verkossa

Yksinoikeusjärjestelmän logiikka nojasi oletukseen, että tarjontaa voidaan rajata. Fyysisessä maailmassa tämä piti paikkansa: automaatteja oli tietyissä paikoissa, kupongit myytiin tiskiltä, ja ulkomaisten toimijoiden oli vaikea päästä suomalaisten ulottuville. Internet mursi tämän oletuksen perusteellisesti.

Pelaaminen siirtyi ulkomaille

Kansainväliset nettikasinot ja vedonlyöntisivustot tulivat suomalaisten saataville yhdellä klikkauksella. Veikkauksen yksinoikeus koski Suomea, mutta se ei estänyt suomalaista pelaamasta ulkomaille rekisteröidyllä sivustolla. Näiden sivustojen tarjonta oli usein laajempi, bonukset suurempia ja rajat löysempiä kuin kotimaisella toimijalla. Erityisesti riskialttiimpi nopeatempoinen kasino- ja automaattipelaaminen siirtyi verkossa toimijoille, jotka eivät olleet Suomen lainsäädännön tai valvonnan piirissä.

Suomi yritti hillitä ilmiötä. Keinovalikoimassa oli markkinoinnin rajoituksia, varoituksia ja pyrkimyksiä vaikeuttaa maksuliikennettä ulkomaisille sivustoille. Tulokset jäivät kuitenkin vaatimattomiksi. Verkossa raja vuoti, eikä yksinoikeus käytännössä pystynyt tekemään sille paljoakaan. Monopoli näytti paperilla yhtä tiukalta kuin ennenkin, mutta merkittävä osa juuri haitallisimmasta pelaamisesta tapahtui sen ulkopuolella.

Kaksoisongelma

Tästä syntyi ongelma, joka oli sekä yhteiskunnallinen että oikeudellinen. Ensinnäkin pelaajansuoja ei toteutunut. Ulkomaisilla sivustoilla ei välttämättä ollut suomalaisen tasoisia rahansiirtorajoja, tunnistautumisvaatimuksia tai itsesulun mahdollisuuksia. Riskipelaaja, joka olisi kotimaisella sivustolla kohdannut turvaverkkoja, saattoi ulkomaisella sivustolla pelata täysin ilman niitä.

Toiseksi verotulot ja edunsaajarahoitus jäivät saamatta. Ulkomaille valunut pelituotto oli kokonaan Suomen ulottumattomissa: siitä ei kertynyt veroja eikä avustuksia järjestöille. Mitä enemmän pelaaminen siirtyi verkkoon ja sitä kautta ulkomaille, sitä enemmän vuoti myös se rahavirta, jonka varaan koko edunsaajamalli oli rakennettu.

Johdonmukaisuus alkoi murtua

Verkkopelaamisen valuminen ulkomaille ei ollut vain käytännön ongelma vaan kosketti myös monopolin oikeudellista perustaa. EU-oikeudessa yksinoikeus on hyväksyttävä vain, jos se aidosti ja johdonmukaisesti rajoittaa pelaamista haittojen vähentämiseksi. Kun merkittävä osa pelaamisesta tosiasiassa pakeni monopolin ulkopuolelle ilman, että valtio kykeni siihen puuttumaan, järjestelmän johdonmukaisuus alkoi rapautua nimenomaan verkkopelien osalta.

Samaan aikaan Veikkaus itse joutui julkisen arvostelun kohteeksi. Yhtiötä moitittiin liian aggressiivisesta markkinoinnista ja hajasijoitettujen raha-automaattien runsaudesta, ja keskustelu pelihaitoista voimistui 2010-luvun lopulla. Erityisesti kauppojen ja kioskien eteisiin sijoitetut automaatit nousivat arvostelun kohteeksi: niiden katsottiin altistavan pelaamiselle myös ne, jotka eivät sitä varta vasten hakeneet, mukaan lukien vähävaraiset ja riskiryhmät. Julkinen paine johti siihen, että Veikkaus vähensi automaattiensa määrää ja siirtyi 2020-luvun alussa pakolliseen tunnistautumiseen automaattipelaamisessa, jotta pelaamista voitiin seurata ja rajoittaa henkilökohtaisesti.

Tämä oli osoitus siitä, että myös monopolitoimijalla oli tuottotavoite ja että sen toiminta ei ollut kritiikin yläpuolella. Se ristiriita, että haittojen ehkäisyllä perusteltu monopoli itse markkinoi näkyvästi ja piti yllä laajaa automaattiverkostoa, heikensi järjestelmän uskottavuutta juuri silloin, kun sitä olisi pitänyt puolustaa. Kun monopolin oma toiminta asettui ristiriitaan sen periaatteellisen tehtävän kanssa, yksinoikeuden puolustaminen kävi entistä vaikeammaksi. Näin sisäinen ja ulkoinen paine – yhtiön oma arvosteltu toiminta ja verkkopelaamisen valuminen ulkomaille – kohtasivat samaan aikaan ja veivät yhdessä kohti uudistusta.

Pelaaminen lukujen valossa

Millainen oli suomalainen pelaaminen monopolin viimeisinä vuosina? Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) väestötutkimus Suomalaisten rahapelaaminen 2023 antaa tähän suuntaa. Tutkimuksen mukaan rahapelejä oli pelannut noin 70 prosenttia väestöstä, kun osuus oli neljä vuotta aiemmin ollut 78 prosenttia. Pelaaminen oli siis yleisyydeltään laskussa. Tämä on tärkeä havainto: se kertoo, ettei rahapelaaminen ollut kasvamassa hallitsemattomasti, vaan aiempaa harvempi suomalainen pelasi lainkaan.

Samaan aikaan haittojen kuva oli toinen. THL:n mukaan rahapeliongelma koski 4,2:ta prosenttia vastaajista, mikä oli enemmän kuin aiemmissa mittauksissa. Tästä syntyy ilmiö, joka on olennainen koko uudistuksen ymmärtämiseksi: vaikka pelaaminen väheni, haitat eivät vähentyneet vaan pikemminkin keskittyivät. Yhä pienempi joukko pelasi yhä ongelmallisemmin, ja juuri tälle joukolle nopeatempoinen verkkopelaaminen oli riskialttiimpia. Monopoli ei tavoittanut näitä pelaajia siellä, missä heidän pelaamisensa oli haitallisinta – ulkomaisilla verkkosivustoilla.

THL:n tutkimus valotti myös asenteita. Selvä enemmistö suomalaisista, THL:n mukaan noin 90 prosenttia, ei kannustaisi läheistään rahapelaamiseen. Suhtautuminen rahapelaamiseen oli siis varautunutta, vaikka pelaaminen oli monelle tuttua. Nämä luvut kuvaavat sitä maisemaa, jossa uudistusta valmisteltiin: pelaaminen oli arkista mutta ei ihannoitua, se oli yleisyydeltään laskussa mutta haitoiltaan keskittynyttä, ja kaikkein haitallisin pelaaminen oli suurelta osin karannut kotimaisen valvonnan ulkopuolelle. Juuri tämä yhdistelmä teki verkkopelien tuomisesta valvontaan uudistuksen keskeisen tavoitteen.

Poliittinen käänne kohti lisenssiä

Kun sekä pelaajansuoja että edunsaajarahoitus vuosivat verkossa eikä yksinoikeus enää tavoittanut sitä pelaamista, jota sen piti rajoittaa, poliittinen ilmapiiri alkoi kääntyä. Yhä useampi taho – peliyhtiöt, osa poliitikoista ja lopulta myös valmistelevat viranomaiset – päätyi siihen, että verkkopelaamisen osalta yksinoikeudesta oli tarkoituksenmukaista luopua. Mallia haettiin naapureista.

Naapurien esimerkki

Ruotsi siirtyi rahapeliensä osalta lisenssimalliin vuoden 2019 alusta. Tanska oli tehnyt vastaavan avauksen jo aiemmin, vuonna 2012. Molemmissa maissa lähtötilanne oli samankaltainen kuin Suomessa: iso osa verkkopelaamisesta tapahtui valvomattomilla ulkomaisilla sivustoilla, eikä monopoli enää tavoittanut sitä. Toimilupajärjestelmällä nämä maat pyrkivät tuomaan pelaamisen takaisin sääntelyn ja verotuksen piiriin.

Ruotsin ratkaisu oli Suomen kannalta erityisen kiinnostava, koska maiden lähtötilanne oli samankaltainen. Ruotsissa oli aiemmin valtiollinen peliyhtiö Svenska Spel, ja verkkopelaaminen oli pitkälti valunut ulkomaisille sivustoille aivan kuten Suomessa. Vuoden 2019 alusta Ruotsi avasi verkkopelit toimiluvanhaltijoille ja asetti pelituotolle veron. Uudistuksen alkuvaiheessa kanavointi nousi merkittävästi, mutta samalla nousi keskustelu mainonnan määrästä: useiden toimijoiden kilpaillessa samoista pelaajista mainonta lisääntyi näkyvästi, ja Ruotsi joutui myöhemmin kiristämään markkinoinnin sääntelyä. Tämä oli Suomelle konkreettinen oppitunti siitä, että lisenssimallin suurin riski ei ole niinkään pelaamisen siirtyminen luvalliseen järjestelmään vaan kokonaispelaamisen ja mainonnan mahdollinen kasvu.

Tanska oli avannut markkinansa jo aiemmin, vuonna 2012, ja sen kokemuksia pidettiin yleisesti onnistuneina: kanavointi nousi korkealle tasolle, ja pelaaminen saatiin suurelta osin valvottuun järjestelmään. Tanskan malli osoitti, että toimiluvilla voidaan saavuttaa juuri se, mitä Suomi tavoittelee – korkea osuus pelaamisesta luvallisen ja valvotun tarjonnan piirissä.

Näiden maiden kokemukset olivat Suomelle sekä rohkaisevia että varoittavia. Ne osoittivat, että lisenssimallilla voidaan nostaa kanavointia eli pelaamisen ohjautumista luvalliseen järjestelmään. Samalla ne paljastivat riskejä: useiden toimijoiden kilpailu kasvatti mainonnan kokonaismäärää, ja markkinoinnin hillitseminen osoittautui jatkuvaksi haasteeksi. Suomi seurasi tarkasti, mitä naapureissa tapahtui, ja pyrki ottamaan opikseen sekä onnistumisista että virheistä. Suomalaisen uudistuksen tiukat markkinointisäännökset ovat osin suora vastaus siihen, mitä Ruotsissa nähtiin.

Uudistuksen valmistelu

Suomalaisen uudistuksen valmistelu eteni vaiheittain hallitusohjelman kirjauksesta hallituksen esitykseen. Hallituksen esitys rahapelilaiksi (HE 16/2025 vp) annettiin eduskunnalle 20.3.2025. Sen keskeinen linjaus oli, että Suomi siirtyy verkkopelien osalta yksinoikeudesta osittaiseen lisenssimalliin, mutta säilyttää monopolin siellä, missä se edelleen toimii – fyysisessä pelaamisessa.

Eduskunta hyväksyi lain, ja rahapelilaki (10/2026) vahvistettiin 16.1.2026. Laki tulee pääosin voimaan 1.7.2027, jolloin lisenssimarkkina avautuu. Osa säännöksistä, muun muassa lupamenettelyyn liittyvät, aikaistettiin voimaan jo aiemmin, jotta lupien valmistelu ja hakeminen ehtii käyntiin ennen markkinan varsinaista avautumista. ⚖️rahapelilaki 10/2026, 106 § – voimaantulosäännös

Mitä monopolista jää jäljelle?

Rahapelilaki 10/2026 ei pura monopolia kokonaan. Se on tarkkaan rajattu leikkaus, jossa vain verkossa toimeenpantavat pelit avataan kilpailulle ja loput jäävät yksinoikeudelle. Uudistusta kuvaakin parhaiten sana osittainen: kyse on verkkomaailman avaamisesta, ei koko järjestelmän purkamisesta.

Yksinoikeus säilyy fyysisessä pelaamisessa

Laki sallii jatkossakin enintään kaksi yksinoikeustoimilupaa: toinen kattaa raha-arpajaiset ja veikkauspelit, toinen rahapeliautomaatit ja kasinopelit. Käytännössä molemmat on tarkoitettu Veikkaukselle, ja yksinoikeus on rajattu valtion määräysvallassa olevalle osakeyhtiölle. ⚖️rahapelilaki 10/2026, 5 § – yksinoikeustoimilupa Näin loton kaltaiset arvontapelit, fyysiset arvat, kivijalan raha-automaatit sekä pelipaikkojen ja kasinon pelit pysyvät yhden toimijan hallussa.

Perustelu on sama, jolla monopolia on aina puolustettu: fyysisessä pelaamisessa yksinoikeus toimii yhä. Tarjonta on paikkaan sidottua, joten sitä voidaan aidosti rajata ja valvoa, eikä ulkomainen kilpailu pääse samalla tavalla väliin kuin verkossa. Kukaan ei matkusta ulkomaille pelatakseen lottoa tai kolikkopeliä, kun taas ulkomaiselle verkkosivustolle pääsee yhdellä klikkauksella. Näillä alueilla monopolin perinteiset perustelut – tarjonnan rajaaminen ja tuottojen ohjaaminen edunsaajille – pätevät edelleen, ja siksi niistä ei ollut syytä luopua.

Tämä rajaus tekee Suomen ratkaisusta harkitun kompromissin. Sen sijaan että koko järjestelmä olisi joko säilytetty ennallaan tai purettu kokonaan, uudistus kohdistuu täsmälleen siihen kohtaan, jossa vanha malli oli lakannut toimimasta. Verkkoon tuodaan kilpailu, jotta pelaaminen saadaan valvontaan; muualla säilytetään monopoli, jotta tarjonta pysyy rajattuna. Haittapuolena on järjestelmän monimutkaisuus: kahden rinnakkaisen mallin yhteensovittaminen vaatii tarkkaa lainsäädäntöä, jotta monopoli ja lisenssimarkkina eivät sekaannu keskenään eikä monopoliasema vääristä kilpailua.

Verkkopelit avautuvat lisenssille

Verkossa toimeenpantavat pelit sen sijaan avataan kilpailulle rahapelitoimiluvalla. Sen piiriin kuuluvat kiinteä- ja muuttuvakertoiminen vedonlyönti, virtuaalivedonlyönti, sähköiset kasinopelit, sähköinen rahabingo ja sähköiset raha-automaattipelit. ⚖️rahapelilaki 10/2026, 6 § – rahapelitoimilupa Näitä pelejä voi jatkossa tarjota useampi luvan saanut yhtiö, kunhan ne täyttävät lain vaatimukset ja alistuvat valvonnalle. Lisäksi on oma peliohjelmistotoimilupa niille, jotka valmistavat ja toimittavat pelien taustaohjelmistoja. ⚖️rahapelilaki 10/2026, 7 § – peliohjelmistotoimilupa

Rakenteellisesti tärkeää on, että monopoli ja lisenssimarkkina pidetään erillään. Sama yhtiö ei voi saada sekä yksinoikeustoimilupaa että rahapelitoimilupaa, ja yksinoikeustoiminta on eriytettävä muusta toiminnasta. Tämä estää sen, että monopoliasema antaisi Veikkaukselle epäreilua etua kilpailluilla markkinoilla. Käytännössä syntyy järjestelmä, jossa sama valtio-omisteinen yhtiö hallitsee edelleen fyysistä pelaamista, mutta joutuu verkossa kilpailemaan uusien toimilupayhtiöiden kanssa tasavertaisin säännöin.

Edunsaajamallin muutos

Historian näkökulmasta suurin murros ei ehkä ole se, kuka saa tarjota pelejä, vaan se, miten tuotot ohjautuvat. Vanhassa järjestelmässä yhteys oli suora ja näkyvä: pelituotto ohjattiin lähes sellaisenaan lailla määritellyille edunsaajille. Mitä enemmän pelattiin, sitä enemmän rahaa virtasi tieteeseen, taiteeseen, liikuntaan ja järjestöille. Tämä oli suomalaisen mallin sydän lähes koko sen olemassaolon ajan.

Uudistuksessa tämä kytkös on tarkoituksella katkaistu. Lisenssimarkkinalla tuotto jakautuu useamman yhtiön kesken, ja valtio kerää osuutensa verotuksella ja valvontamaksuilla sen sijaan, että se ottaisi koko ylijäämän. Yksinoikeuden puolella yksinoikeustoimiluvanhaltijan on suoritettava valtiolle toimilupakohtainen korvaus, joka on ehto luvan voimassaololle. ⚖️rahapelilaki 10/2026, 19 § – korvaus valtiolle Käytännössä tämä tarkoittaa, että rahapelituotot eivät enää virtaa edunsaajille automaattisesti pelaamisen tahdissa. Yleishyödyllinen rahoitus järjestetään jatkossa valtion talousarvion kautta erillisenä päätöksenä.

Muutoksella on kaksi puolta. Myönteistä on, ettei yhteiskunnan rahoitus ole enää suoraan riippuvainen siitä, kuinka paljon kansalaiset häviävät rahaa – tämä poistaa valtiolta ja edunsaajilta epäterveen kannustimen toivoa pelaamisen kasvua. Kun järjestön rahoitus ei riipu pelivolyymista, sillä ei ole intressiä siihen, että ihmiset pelaisivat enemmän. Tätä on pidetty pelihaittojen ehkäisyn kannalta terveempänä lähtökohtana kuin vanhaa mallia, jossa yhteishyvän rahoitus kasvoi pelaamisen mukana.

Toisaalta riskinä on, että budjettiprosessissa rahoituksen taso voi vaihdella poliittisten päätösten mukaan eikä ole enää yhtä ennustettava kuin ennen. Vanhassa mallissa rahavirta oli automaattinen ja siksi vakaa; uudessa se on poliittisen harkinnan varassa vuosittain. Juuri tästä syystä järjestöt seuraavat uudistusta tarkasti, ja siirtymä on suunniteltu toteutettavaksi asteittain, jotta rahoitus ei romahtaisi kertaheitolla. Se, kuinka hyvin yleishyödyllinen rahoitus turvataan, on yksi uudistuksen seuratuimmista kysymyksistä pitkälle 2027 jälkeen.

Veikkaus kahdessa roolissa

Uudistuksen jälkeen Veikkaus joutuu poikkeukselliseen kaksoisrooliin. Toisaalta se säilyttää monopolinsa fyysisessä pelaamisessa: lotto, arvat, kivijalan automaatit ja kasino pysyvät sen yksinoikeutena. Toisaalta verkossa se muuttuu yhdeksi kilpailijaksi muiden joukossa. Sama yhtiö, joka on vuosikymmeniä ollut ainoa laillinen rahapelien tarjoaja, kohtaa nyt verkossa ulkomaisia ja mahdollisesti kotimaisia haastajia, joilla on vahvat brändit ja pitkä kokemus kilpailluilta markkinoilta.

Tämä asetelma on Veikkaukselle sekä etu että haaste. Etuna on tunnettuus: Veikkaus on suomalaisille tuttu ja luotettuna pidetty brändi, ja moni pelaaja saattaa valita sen jo tästä syystä. Haasteena on, ettei yhtiö ole aiemmin joutunut kilpailemaan asiakkaista verkossa aidosti. Kilpailluilla markkinoilla menestyminen edellyttää houkuttelevaa tarjontaa, sujuvaa käyttökokemusta ja kilpailukykyisiä pelejä – asioita, joissa vuosia ulkomaisilla sivustoilla pelanneet asiakkaat osaavat vaatia paljon. Monopoliasemassa kasvaneen yhtiön on opittava toimimaan uudella tavalla.

Laki myös rajaa tarkasti, ettei Veikkauksen monopoliasema saa vääristää kilpailua verkossa. Sama yhtiö ei voi saada sekä yksinoikeustoimilupaa että rahapelitoimilupaa, joten Veikkauksen on käytännössä eriytettävä verkkokilpailtu toimintansa yksinoikeustoiminnastaan. Yksinoikeustoiminta on pidettävä kirjanpidollisesti erillään, jottei monopolin tuotoilla voi tukea kilpailtua liiketoimintaa. Näin lainsäätäjä pyrkii varmistamaan, että verkossa kaikki toimijat – myös entinen monopoli – kilpailevat samoin säännöin.

Pelaajan kannalta muutos näkyy valinnanvarana. Aiemmin luvallinen verkkopelaaminen tarkoitti käytännössä yhtä toimijaa; jatkossa luvallisia vaihtoehtoja on useita. Kaikilla niillä on kuitenkin oltava samat lakisääteiset pelaajansuojan työkalut: tunnistautunut pelaaminen, rahansiirtorajat, pelaamisen estäminen ja 18 vuoden ikäraja. Olennaista on, että pelaaja oppii tunnistamaan, mikä sivusto kuuluu Suomen valvontaan ja mikä ei. Juuri tämä tunnistettavuus ratkaisee, siirtyykö pelaaminen valvottuun järjestelmään vai jääkö osa siitä edelleen ulkomaisille sivustoille.

Monopolin perintö

Miltä lähes vuosisadan mittainen rahapelimonopoli näyttää jälkikäteen? Vastaus riippuu näkökulmasta, eikä yksioikoinen tuomio tekisi oikeutta ilmiön monimutkaisuudelle.

Puolustajien mielestä monopoli teki tehtävänsä. Se rahoitti vuosikymmenten ajan suomalaista tiedettä, taidetta, urheilua, nuorisotyötä ja sosiaali- ja terveysjärjestöjä tavalla, johon harva muu maa ylsi. Se piti rahapelaamisen fyysisessä muodossaan suhteellisen hallittuna, ja yksityinen voitontavoittelu pysyi poissa alalta. Monelle suomalaiselle rahapelaaminen tarkoitti pitkään lauantain lottoa tai satunnaista kolikkopeliä, ei aggressiivista verkkokasinointia. Tämä perintö on todellinen: harvassa maassa rahapelituotot on saatu ohjattua yhtä laajasti ja pitkäjänteisesti yhteiseen hyvään.

Arvostelijoiden mielestä malli oli sisäisesti ristiriitainen. Haittojen ehkäisyllä perusteltu monopoli oli samalla riippuvainen pelituotoista ja markkinoi näkyvästi. Hajasijoitetut automaatit kauppojen eteisissä altistivat pelaamiselle myös niitä, jotka eivät sitä hakeneet, ja osa tuotosta tuli pieneltä joukolta paljon pelaavia, joiden joukossa peliongelmat olivat yleisimpiä. Kun verkko avautui, malli ei enää suojannut juuri niitä pelaajia, joita sen olisi eniten pitänyt suojata.

Molemmat näkemykset ovat osin oikeassa, ja juuri tämä tekee uudistuksesta niin harkitun. Suomi ei hylkää monopolia sinne, missä se yhä toimii, mutta luopuu siitä siellä, missä se ei enää toiminut. Lopputulos on hybridijärjestelmä, jossa yksinoikeus ja lisenssimalli elävät rinnakkain. Sen onnistuminen ratkeaa vasta vuosien kuluttua, ja mittarina on ennen kaikkea kanavointi: saadaanko verkkopelaaminen tuotua takaisin valvottuun järjestelmään. Jos kanavointi onnistuu, uudistus korjaa juuri sen vuodon, joka lopulta mursi monopolin. Jos ei, edessä on uusi keskustelu siitä, miten pelaaminen saadaan hallintaan.

On myös syytä muistaa, ettei monopolin murtuminen tarkoita rahapelaamisen vapauttamista. Lisenssimalli on edelleen tiukasti säänneltyä toimintaa: luvan saaminen edellyttää lain vaatimusten täyttämistä, ja luvan voi menettää sääntöjä rikkomalla. Ero yksinoikeuteen on vain se, että lupia voidaan myöntää useammalle kuin yhdelle toimijalle. Kilpailu tapahtuu viranomaisen piirtämän aidan sisällä, jossa kaikkien on noudatettava samoja pelaajansuojan, markkinoinnin ja raportoinnin sääntöjä. Tässä mielessä uudistus ei ole hyppy sääntelystä vapauteen vaan siirtymä yhdestä sääntelytavasta toiseen. Monopolin perintö näkyy siinä, että pelaajansuoja ja haittojen ehkäisy pysyvät järjestelmän keskiössä, vaikka markkinan rakenne muuttuu.

Historiallisesti tarkasteltuna kaari on selkeä. Monopoli syntyi maailmasta, jossa pelaaminen oli fyysistä ja paikkaan sidottua, ja se toimi hyvin niin kauan kuin tuo maailma oli olemassa. Se ei kaatunut poliittiseen päätökseen vaan teknologiseen muutokseen, joka teki rajojen valvonnasta mahdotonta. Uudistuksen voi nähdä yrityksenä sopeuttaa vanha yhteiskunnallinen tavoite – pelaamisen tuominen valvontaan ja tuottojen ohjaaminen yhteiseen hyvään – uuteen todellisuuteen, jossa peli tapahtuu ruudulla eikä kaupan nurkassa. Se, onnistuuko tämä, ratkeaa vasta lisenssimarkkinan ensimmäisten vuosien aikana. Vuosisadan mittainen luku Suomen rahapelihistoriassa sulkeutuu, ja uusi alkaa.

Jos haluat syventyä siihen, miten yksinoikeus ja lisenssimalli eroavat toisistaan, lue lisenssimallin ja yksinoikeuden vertailu. Uudistuksen kokonaiskuvan saat artikkelista rahapelilaki 2027: mikä muuttuu, ja pelihaittojen ehkäisystä kerrotaan tarkemmin erillisessä artikkelissa. Lain pykäliin ja aihesivuun pääset rahapelilaki-osiosta.

← Kaikki artikkelit