Rahapelituotot: kuka hyötyy uudessa mallissa?

Rahapelaaminen tuottaa Suomessa rahaa, ja se raha päätyy jonnekin. Vuosikymmenten ajan vastaus oli poikkeuksellisen selkeä: valtion omistama peliyhtiö keräsi voitot ja jakoi ne urheilulle, tieteelle, taiteelle, nuorisotyölle sekä sosiaali- ja terveysjärjestöille. Tämä kytkös – rahapelituotot yhtäältä ja koko kansalaisyhteiskunnan rahoitus toisaalta – oli suomalaisen mallin ydin ja samalla sen kiistellyin piirre. Kun verkkorahapelit avautuvat lisenssimarkkinalle 1.7.2027, koko rahavirran reitti kirjoitetaan uusiksi.

Tässä artikkelissa seurataan rahaa: mistä se tulee, kenen kautta se kulkee ja kuka lopulta hyötyy. Käymme läpi vanhan tuotonjakomallin ja sen ongelmat, vuoden 2024 alussa tehdyn käänteen budjettirahoitukseen sekä uuden järjestelmän kolme tulovirtaa – rahapeliveron, yksinoikeuskorvauksen ja valvontamaksun. Lopuksi punnitaan vaikeinta kysymystä: jääkö valtiolle uudessa mallissa enemmän vai vähemmän rahaa kuin haitat maksavat. Aihetta katsotaan valtion, järjestöjen, peliyhtiöiden ja veronmaksajan näkökulmasta.

Vanha malli: tuotosta suoraan edunsaajille

Suomen rahapelijärjestelmä rakentui pitkään yhden ajatuksen varaan: pelaaminen sallitaan valtion valvomana, ja siitä syntyvä tuotto ohjataan yleishyödyllisiin tarkoituksiin. Kun Veikkaus, Raha-automaattiyhdistys ja Fintoto yhdistettiin vuonna 2017 yhdeksi valtion yhtiöksi, Veikkaus Oy:ksi, tuotonjaon periaate säilyi. Yhtiön voitto ei jäänyt yhtiölle eikä mennyt omistajan – valtion – vapaaseen käyttöön, vaan se oli korvamerkitty laissa määriteltyihin kohteisiin.

Käytännössä raha kulki neljän ministeriön kautta. Opetus- ja kulttuuriministeriö jakoi varat liikunnalle ja urheilulle, tieteelle, taiteelle ja nuorisotyölle. Sosiaali- ja terveysministeriö ohjasi oman osuutensa terveyttä ja sosiaalista hyvinvointia edistäville järjestöille – tämä osuus jaettiin sosiaali- ja terveysjärjestöjen avustuskeskuksen (STEA) kautta. Maa- ja metsätalousministeriön kautta tuettiin hevoskasvatusta ja hevosurheilua. Tuhannet yhdistykset, seurat, tutkimushankkeet ja kulttuurilaitokset saivat merkittävän osan rahoituksestaan tätä reittiä.

Kokoluokka oli poikkeuksellinen. Parhaimmillaan Veikkaus tuotti valtiolle ja edunsaajille luokkaa miljardi euroa vuodessa, mikä teki suomalaisesta rahapelituotosta yhden kansainvälisesti mittavimmista suhteessa väestöön. Näin suuri summa loi rakenteellisen riippuvuuden: kokonainen kolmannen sektorin rahoitusjärjestelmä oli viritetty yhden peliyhtiön tuloksen varaan. Kun tulos oli hyvä, seurat ja järjestöt saivat suunnitella pitkälle; kun tulos heikkeni, leikkaukset osuivat välittömästi ruohonjuuritasolle.

Järjestelmän vahvuus oli ennustettavuus ja poliittinen suoja. Koska raha tuli pelituotoista eikä suoraan valtion budjetista, edunsaajien rahoitus ei ollut joka vuosi samalla tavalla auki kuin tavallinen budjettimääräraha. Liikuntajärjestö tai potilasyhdistys saattoi suunnitella toimintaansa vuosiksi eteenpäin sillä oletuksella, että Veikkaus-raha jatkuu. Monelle kolmannen sektorin toimijalle tämä oli olemassaolon perusta.

Erityisen näkyvä osa vanhaa mallia oli hajautettu rahapeliautomaattien verkosto. Automaatteja oli kaupoissa, kioskeilla, huoltoasemilla ja ravintoloissa ympäri maata, ja niiden tuotto oli merkittävä osa jaettavaa rahaa. Juuri tämä tuttuus – peliautomaatti arjen keskellä – teki tuotonjaon näkyväksi mutta samalla normalisoi pelaamisen tavalla, jota on myöhemmin arvosteltu. Kun automaattien määrää sittemmin vähennettiin ja pelaaminen siirtyi tunnistautumisen taakse, myös niiden tuotto pieneni, mikä osaltaan kiihdytti keskustelua koko rahoitusmallin kestävyydestä.

Mallin sisäänrakennettu ristiriita

Mitä paremmin järjestelmä toimi rahoituksen näkökulmasta, sitä selvemmäksi kävi sen periaatteellinen ongelma. Kun hyvä asia – urheilu, tutkimus, kulttuuri – rahoitetaan pelaamisen tuotoilla, syntyy kiusallinen riippuvuus. Mitä enemmän suomalaiset pelaavat ja häviävät, sitä enemmän rahaa jää jaettavaksi. Valtiolla ja edunsaajilla oli siten taloudellinen intressi, joka veti eri suuntaan kuin rahapelipolitiikan virallinen tavoite pelaamisen ja haittojen hillitsemisestä.

Tämä ristiriita ei ollut vain teoreettinen. Kun Veikkauksen tulos kääntyi laskuun – muun muassa vastuullisuustoimien, pakollisen tunnistautumisen ja ulkomaisille sivustoille valuvan pelaamisen takia – edunsaajille jaettava summa pieneni. Rahoituksen leikkaukset iskivät suoraan seuroihin ja järjestöihin, ja keskustelu kääntyi kiusallisesti siihen, pitäisikö suomalaisten pelata enemmän, jotta kansalaisyhteiskunnan rahoitus turvattaisiin. Juuri tällaista asetelmaa vastuullinen rahapelipolitiikka pyrkii välttämään.

Ristiriidalla oli myös oikeudellinen ulottuvuus. Yksinoikeusjärjestelmä on EU-oikeuden mukaan sallittu vain, jos sitä perustellaan johdonmukaisesti pelihaittojen ehkäisyllä – ei valtion tulonhankinnalla. Jos monopolin tosiasiallinen tarkoitus näyttäytyy tuottojen maksimoimisena ja aktiivisena markkinointina, sen oikeutus horjuu. Kun edunsaajien rahoitus riippui suoraan pelituotoista, tämä johdonmukaisuusvaatimus oli jatkuvasti koetuksella. Rahoitusmallin ja koko järjestelmän uudistaminen oli osittain vastaus juuri tähän jännitteeseen.

Yksinoikeusjärjestelmän nousun ja hiipumisen tausta on käsitelty tarkemmin artikkelissa rahapelimonopolin nousu ja tuho, ja syyt siirtyä osittaiseen lisenssimalliin artikkelissa lisenssimalli vs. yksinoikeus.

Käänne 2024: tuotosta budjettiin

Ratkaisu tuotonjaon ristiriitaan tehtiin jo ennen varsinaista rahapeliuudistusta. Vuoden 2024 alusta Suomessa otettiin käyttöön uusi rahoitusmalli, joka katkaisi suoran kytköksen pelituottojen ja edunsaajien rahoituksen väliltä. Veikkauksen tuotto ei enää mene korvamerkittynä tiettyihin kohteisiin, vaan se tuloutetaan valtiolle yleiskatteellisena – eli osana valtion yleistä budjettia, ilman ennalta määrättyä käyttötarkoitusta. Edunsaajia rahoitetaan tästä eteenpäin valtion talousarviosta muun julkisen rahoituksen tapaan.

Uudistuksen valmistelleen työryhmän linjauksen mukaan rahoituksen taso määriteltiin Veikkauksen pitkän aikavälin tuottokehityksen keskiarvon perusteella. Vuoden 2024 rahoitustasoksi asetettiin noin 990 miljoonaa euroa, ja taso alenee valtioneuvoston aineiston mukaan vuoteen 2026 mennessä hieman, veteraanien kuntoutusmäärärahojen aleneman myötä noin 975 miljoonaan euroon. Eduskuntapuolueet sitoutuivat turvaamaan edunsaajien silloisen tulotason määräajaksi, jotta muutos ei romahduttaisi rahoitusta yhdessä yössä.

Muutos oli periaatteellisesti iso. Se irrotti kansalaisyhteiskunnan rahoituksen pelaamisen määrästä ja teki siitä poliittisen päätöksen kohteen siinä missä muutkin budjettimenot. Samalla se avasi uuden jännitteen: kun raha kilpailee muiden menojen kanssa valtion budjetissa, sen määrä ratkaistaan vuosittain eduskunnassa. Ennustettavuus, joka oli vanhan mallin vahvuus, ei ole enää rakenteellisesti taattu vaan riippuu poliittisesta tahdosta.

Rahoitusmalliuudistus valmisteltiin laajassa yhteisymmärryksessä yli puoluerajojen, mikä kertoo siitä, kuinka herkästä asiasta oli kyse. Kolmannen sektorin rahoitus koskettaa lähes jokaista vaalipiiriä ja järjestökenttää, joten mikä tahansa äkkinäinen leikkaus olisi ollut poliittisesti raskas. Ratkaisuksi valittiin siirtymämalli, jossa rahoitustaso turvattiin määräajaksi ja jossa taso sidottiin Veikkauksen pitkän aikavälin tuottokehityksen keskiarvoon eikä yksittäisen vuoden tulokseen. Näin uudistus purki ristiriidan mutta pehmensi sen taloudellisia seurauksia edunsaajille – ainakin siirtymäkauden ajaksi. Se, mitä tapahtuu takuiden päätyttyä, on tulevien budjettineuvottelujen käsissä.

Vanha ja uusi malli rinnakkain

Kokonaisuus hahmottuu selvimmin, kun kaksi mallia asetetaan vierekkäin. Muutos ei ole vain tekninen vaan koskee sitä, miten raha syntyy, kulkee ja päätyy perille.

Taulukon oikea sarake ei tarkoita, että raha lakkaisi virtaamasta yhteiskunnalle. Se tarkoittaa, että virran reitti ja logiikka muuttuvat: putki korvataan altaalla, ja jakaminen siirtyy peliyhtiöstä eduskuntaan.

Uusi malli 2027: kolme tulovirtaa

Kun verkkorahapelit avautuvat lisenssimarkkinalle, valtion rahapeleistä saama raha ei enää tule yhdestä lähteestä eli oman yhtiön voitosta. Tilalle tulee kolme erillistä tulovirtaa, joilla kullakin on eri peruste ja eri kohde. On tärkeää erottaa ne toisistaan, koska julkisuudessa ne menevät helposti sekaisin.

Ensimmäinen on rahapelivero, jota maksavat kaikki markkinalla toimivat – sekä uudet lisenssin saaneet peliyhtiöt että Veikkaus yksinoikeuspeleistään. Toinen on yksinoikeuskorvaus, jonka vain Veikkaus maksaa vastineeksi säilyttämästään yksinoikeudesta esimerkiksi raha-arpajaisiin, rahapeliautomaatteihin ja kivijalan kasinopeleihin. Kolmas on valvontamaksu, jonka jokainen toimiluvanhaltija suorittaa – mutta joka ei ole valtiolle tuloa vaan kattaa valvonnan kustannukset.

Näistä kaksi ensimmäistä ovat valtiolle aitoa tuloa ja kolmas kustannusten kate. Ero on tärkeä, koska julkisessa keskustelussa nämä erät niputetaan usein yhdeksi könttäsummaksi. Kun arvioidaan, paljonko valtio rahapelaamisesta lopulta hyötyy, mukaan on laskettava tulopuolelta vero ja korvaus ja vähennettävä kustannuspuolelta valvonta sekä haittatyö – ei tuijotettava pelkkiä bruttolukuja. Vasta tämä nettolaskelma kertoo, kuka todella hyötyy ja kuinka paljon.

Seuraavaksi puretaan jokainen näistä auki.

Rahapelivero: markkinan pääasiallinen tulolähde

Lisenssimallissa valtion tärkein rahapeliraha ei tule enää omistajan voitosta vaan verosta. Rahapelivero on vero, jota toimiluvanhaltija maksaa pelikatteestaan. Hallituksen esitykseen sisältyneen veromallin mukaan verokanta olisi yhtenäinen, esitetty tasolle noin 22 prosenttia pelikatteesta, ja se koskisi samalla tavalla sekä lisenssin saaneita verkkopelitoimijoita että Veikkauksen yksinoikeuspelejä. Yhtenäisellä verokannalla pyritään siihen, ettei verotus vääristä kilpailua eri toimijoiden välillä.

On syytä huomata, ettei rahapeliveron tasoa säädetä itse rahapelilaissa (10/2026) vaan erillisessä verolainsäädännössä. Tämän vuoksi tarkka prosentti voi vielä täsmentyä lainsäädäntöprosessissa, ja se on esitetty tässä hallituksen linjauksena, ei lopullisena lukuna. Vero kohdistuu pelikatteeseen – ei pelaajan voittoihin. Pelaaja ei siis maksa uudessa mallissa erikseen veroa voitoistaan kotimaisella, luvan saaneella sivustolla pelatessaan; verovelvollisuus on toimiluvanhaltijalla.

Vertailun vuoksi: Suomen yleinen arvonlisäverokanta on 25,5 prosenttia. Rahapelivero olisi siis esitetyllä tasolla tätä matalampi. Kriitikot ovat pitäneet tätä ongelmana – siihen palataan jäljempänä – kun taas peliyhtiöt ovat korostaneet, että kansainvälisillä markkinoilla kilpailukykyinen verokanta on kanavoinnin edellytys.

Rahapelivero ei ole aivan uusi keksintö. Yksinoikeuden aikana Veikkaus maksoi pelituotoistaan arpajaisveroa, joka oli rahapelaamisen oma erillisvero. Uusi rahapelivero korvaa tämän ja laajentaa sen koskemaan kaikkia markkinan toimijoita. Veikkauksen yksinoikeuspeleille yhtenäinen verokanta merkitsee käytännössä aiempaa korkeampaa verorasitusta, mikä on osa uudistuksen tasapuolisuuslogiikkaa: kun sama vero koskee kaikkia, kilpailu ei vääristy verokohtelun kautta eikä yksikään toimija saa perusteetonta etua.

Pelikatteen käyttäminen veropohjana on tarkoituksellinen valinta. Jos vero perittäisiin pelaajien panosten kokonaismäärästä, se rankaisisi peleistä, joissa panokset kiertävät nopeasti ja palautusprosentti (RTP) on korkea – vaikka pelaajien nettotappiot jäisivät pieniksi. Pelikate sen sijaan kohdistaa veron siihen, mitä pelaajat todella häviävät. Tämä tekee verosta neutraalimman eri pelityyppien välillä ja seuraa samaa logiikkaa, jota valtaosa lisenssimaista käyttää. Palautusprosentin ja talon edun merkitystä pelaajan kannalta käsitellään erikseen artikkelissa RTP, talon etu ja varianssi.

Havainnollistus: mihin sadan euron tappio jakautuu

Konkreettinen esimerkki auttaa hahmottamaan rahapeliveron osuuden. Oletetaan, että pelaaja häviää kuukauden aikana nettona sata euroa kotimaisella, luvan saaneella sivustolla. Tämä sata euroa on toimijan pelikatetta – panosten ja voittojen erotus juuri tämän pelaajan osalta.

Esitetyllä noin 22 prosentin verokannalla valtiolle ohjautuu tästä summasta rahapeliveroa noin 22 euroa. Loput noin 78 euroa jää toimiluvanhaltijalle, mutta ei voittona vaan raakana katteena, josta yhtiö maksaa kaikki kulunsa: peliohjelmistojen toimittajille menevät korvaukset, maksuliikenteen ja tunnistautumisen kustannukset, markkinoinnin, henkilöstön, tekniikan sekä oman osuutensa valvontamaksusta. Vasta näiden jälkeen jäljelle jäävä osa on yhtiön liikevoittoa, josta se maksaa vielä tavallisen yhteisöveron.

Esimerkki paljastaa myös sen, miksi verokannan taso on niin herkkä. Jokainen prosenttiyksikkö veroa on suoraan pois toimijan katteesta. Jos vero nostetaan liian korkeaksi, toimijan on joko leikattava kuluistaan – esimerkiksi pelaajien houkuttelusta tai palautusprosenteista – tai sen kannattavuus heikkenee. Molemmat voivat heijastua kanavointiin: heikommat ehdot ja tuotteet houkuttelevat pelaajia takaisin sääntelemättömille sivustoille. Tästä syntyy uudistuksen keskeinen tasapainoilu tuoton ja kanavoinnin välillä.

Yksinoikeuskorvaus: näin monopolin tuotto päätyy valtiolle

Vaikka verkkopelit avautuvat kilpailulle, Veikkaus säilyttää yksinoikeuden merkittävään osaan pelitarjontaa: raha-arpajaisiin, rahapeliautomaatteihin sekä pelikasinoiden ja pelisalien peleihin. Tämän yksinoikeuden vastineeksi Veikkaus maksaa valtiolle erillisen korvauksen. Se on mekanismi, jolla monopolista syntyvä ylimääräinen tuotto ohjautuu takaisin yhteiskunnalle – ei enää korvamerkittynä tuotonjakona, vaan lakiin kirjattuna korvauksena.

Rahapelilaki määrittelee korvauksen rakenteen. ⚖️rahapelilaki 10/2026, 19 § – yksinoikeustoimiluvanhaltijan valtiolle suorittama korvaus muodostuu kahdesta osasta. Peruskorvaus vahvistetaan valtioneuvoston päätöksellä, ja sen määrä vastaa yksinoikeuspelien arvioitua pelikatetta koko toimilupakaudelta vähennettynä sillä, mitä pidetään kohtuullisena tuottona toiminnalle. Vuotuinen korvaus puolestaan vastaa valtioneuvoston päättämää suhteellista osuutta edellisen kalenterivuoden toteutuneesta pelikatteesta.

Rakenteen logiikka on selvä, kun sen lukee auki: valtio antaa yhtiölle oikeuden kohtuulliseen tuottoon, mutta kaikki sen ylittävä yksinoikeudesta syntyvä tuotto kuuluu valtiolle. Laki sisältää myös joustovaran molempiin suuntiin. Jos yhtiön tuotto jää alle kohtuullisen tason, valtioneuvosto voi laskea suhteellista osuutta – kuitenkin niin, ettei se voi olla nollaa pienempi. Jos tuotto ylittää kohtuullisena pidetyn tason, osuutta voidaan vastaavasti korottaa.

Käsite kohtuullinen tuotto on korvausrakenteen ydin. Se tarkoittaa sitä tuottoa, jonka yhtiön katsotaan olevan oikeutettu pitämään toimintaansa sitoutuneelle pääomalle – ei enempää. Sen määrittämisessä otetaan huomioon rahapelitoimintaan sitoutunut pääoma ja kohtuullisena pidettävä tuottoaste, joita voidaan täsmentää valtioneuvoston asetuksella. Ajatus on, ettei valtion omistama monopoli kerää yksinoikeudellaan ylisuuria voittoja itselleen, vaan yksinoikeuden taloudellinen hyöty palautuu yhteiskunnalle. Käytännössä Veikkaus jää siis edelleen kanavaksi, jonka kautta yksinoikeuspelien tuotto päätyy valtiolle – nyt vain lakiin kirjatun korvausmekanismin, ei suoran tuotonjaon muodossa.

Yksinoikeuskorvaus ja rahapelivero muodostavat yhdessä Veikkauksen kaksinkertaisen kytköksen valtioon. Yksinoikeuspeleistään yhtiö maksaa sekä rahapeliveron pelikatteestaan että erillisen yksinoikeuskorvauksen. Verkkopelien puolella, jossa Veikkaus kilpailee lisenssitoimijoiden kanssa samoilla säännöillä, se maksaa saman rahapeliveron kuin muutkin. Näin valtio saa monopolista edelleen merkittävän osan sen tuotosta, vaikka suora tuotonjako on korvattu läpinäkyvämmällä vero- ja korvausrakenteella.

Valvontamaksu: hinta, ei tuotto

Kolmas raha, joka uudessa mallissa liikkuu, on valvontamaksu. Sitä sekoitetaan helposti verotuloon, mutta se on luonteeltaan täysin eri asia. ⚖️rahapelilaki 10/2026, 70 § – valvontamaksu on kalenterivuosittain määrättävä kiinteä maksu, jonka jokainen toimiluvanhaltija suorittaa valvontaviranomaiselle. Sen tarkoitus ei ole tuottaa valtiolle rahaa vaan kattaa rahapelivalvonnan kustannukset.

Maksun suuruus on porrastettu. Yksinoikeustoimiluvan valvontamaksu on kiinteä ja mittava, koska yksinoikeustoimijan valvonta on laajaa. Rahapelitoimiluvan – eli verkkopelien lisenssitoimijan – maksu määräytyy portaittain sen mukaan, kuinka suuri pelikate toiminnalla on. Pieni toimija maksaa vähän, suuri toimija paljon. Peliohjelmistotoimiluvan, eli pelien ohjelmistoja toimittavan yrityksen, maksu on selvästi matalampi.

Ensimmäisenä toimintavuotenaan uusi toimija maksaa kiinteän perusmaksun, jonka suuruus on 10 000 euroa, minkä jälkeen lopullinen maksu määräytyy toteutuneen pelikatteen mukaan. Yksinoikeustoimiluvan valvontamaksu on lain mukaan 1,9 miljoonaa euroa tai 2,8 miljoonaa euroa toimiluvan sisällöstä riippuen, ja peliohjelmistotoimiluvan maksu on 1 500 euroa.

Ratkaisevaa on ymmärtää, mihin nämä rahat menevät. ⚖️rahapelilaki 10/2026, 73 § – valvontamaksun mitoitus kustannuksiin säätää, että valvontaviranomainen perii maksuina määrän, joka kattaa sen talousarviossa vahvistetut valvonnan kustannukset – ei enempää kuin pienen, enintään viiden prosentin ylitteen. Jos maksuja kertyisi liikaa, niitä on alennettava. Valvontamaksu on siis omakustannusperiaatteella mitoitettu käyttömaksu: toimiala maksaa oman valvontansa, eikä valtio tee sillä voittoa. Kun rahapelituottojen kokonaiskuvaa arvioidaan, valvontamaksu kuuluu kustannuspuolelle, ei tuloihin.

Ylite- ja alitemekanismi on tässä olennainen yksityiskohta. Koska valvonnan kustannukset ja kertyvät maksut eivät osu tarkalleen kohdakkain vuosittain, laki sallii pienen puskurin: valvontaviranomainen voi kerätä enintään viisi prosenttia yli budjetoitujen kustannusten kattaakseen tilanteet, joissa maksut jäisivät kustannuksia pienemmiksi. Aiempien vuosien ylitteet ja alitteet otetaan huomioon seuraavien vuosien maksuja määrättäessä. Näin järjestelmä tasapainottuu ajan myötä lähelle nollatulosta, ilman että valtiolle syntyy valvontamaksuista pysyvää tuottoa tai tappiota.

Valvonnasta vastaa uudessa mallissa Lupa- ja valvontavirasto. Poliisihallitus, joka on hoitanut rahapelivalvontaa yksinoikeuden aikana, jatkaa tehtävässä siirtymäajan, kunnes vastuu on kokonaan uudella viranomaisella. Jos toimija ei toimita valvontamaksun määräämiseen tarvittavia pelikatetietoja tai jos tiedot ovat ilmeisen puutteellisia, maksu voidaan määrätä arvioimalla. Arviossa otetaan huomioon toimijan koko ja markkina-asema, sen aiemmin ilmoittamat tiedot sekä vertailu muihin vastaaviin toimijoihin. Tämä estää sen, että tietojen panttaamisella voisi välttää maksuvelvollisuuden.

Mistä pelihaittojen ehkäisyn raha tulee?

Rahapelaaminen tuottaa myös haittoja, ja niiden ehkäisy maksaa. Vanhassa mallissa haittatyön rahoitus oli osa samaa tuotonjaon kokonaisuutta. Uudessa mallissa se on kirjattu lakiin omana kokonaisuutenaan. Rahapelilain mukaan valtion talousarvioon otetun määrärahan puitteissa voidaan myöntää ⚖️rahapelilaki 10/2026, 94 § – valtionavustuksia pelihaittojen ehkäisyyn ja vähentämiseen . Avustuksia voidaan suunnata muun muassa sähköisiin, anonyymeihin pelihaittapalveluihin, alueellisen haittatyön kehittämiseen sekä pelihaittoja koskevaan tieteelliseen tutkimukseen.

Rahaa hallinnoi terveyshallinto, ei peliala. Valtionapuviranomaisena toimii ⚖️rahapelilaki 10/2026, 95 § – Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL), ja sosiaali- ja terveysministeriö vastaa ⚖️rahapelilaki 10/2026, 98 § – rahapelihaittojen seurannasta, tutkimuksesta ja arvioinnista sekä ehkäisyn ja hoidon kehittämisestä. Tämä rakenne on tietoinen valinta: haittatyön rahoitus on pidetty erillään peliyhtiöiden ja valvonnan intresseistä ja sijoitettu terveyshallinnon alaisuuteen.

Olennaista on, että myös haittatyön raha tulee nyt budjetin kautta – ei suoraan pelaamisen tuotosta. Se on samalla vahvuus ja heikkous. Vahvuus siksi, että haittatyön mitoitus ei riipu siitä, kuinka paljon suomalaiset pelaavat. Heikkous siksi, että se kilpailee muiden budjettimenojen kanssa, ja määrärahan riittävyys ratkaistaan poliittisesti. Se, mitkä toimenpiteet pelihaittojen ehkäisyssä oikeasti vaikuttavat, on käsitelty erikseen artikkelissa pelihaittojen ehkäisy – mikä toimii.

Uuteen malliin kuuluu myös haittojen seurannan tietopohja. THL ylläpitää pelihaittarekisteriä ja saa lain nojalla maksutta ja salassapitosäännösten estämättä laajat tiedot pelaamisesta: pelitapahtumat, pelitilitapahtumat, pelaajien asettamat rahansiirto- ja tappiorajat, peliestot sekä tiedot pelikulutuksesta tuotetasolla, alueellisesti ja kanavakohtaisesti. Henkilötiedot pseudonymisoidaan ennen analyysia. Tämä tarkoittaa, että haittojen kehitystä ja pelaamisen jakautumista voidaan uudessa mallissa seurata aiempaa tarkemmin – ja että päätöksiä haittatyön mitoituksesta voidaan tehdä tutkitun tiedon pohjalta. Rahavirran näkökulmasta kyse on siitä, että haittapuolen kustannukset tehdään näkyviksi, jolloin niitä voi verrata tulopuoleen rehellisemmin kuin ennen.

Seuraamusmaksut: sivutulo, ei tulopohja

Uuteen malliin kuuluu myös hallinnollisten seuraamusten järjestelmä. Jos toimiluvanhaltija rikkoo lakia – markkinoi liian aggressiivisesti, laiminlyö pelaajansuojan velvoitteita tai toimii ilman lupaa – valvontaviranomainen voi määrätä rikemaksun tai esittää markkinaoikeudelle seuraamusmaksua. Seuraamusmaksu voi oikeushenkilölle olla enintään neljä prosenttia edellisen vuoden liikevaihdosta, kuitenkin enintään viisi miljoonaa euroa, ja vähintään 10 000 euroa.

Nämä maksut päätyvät valtiolle, mutta niitä ei pidä laskea rahapelijärjestelmän tulopohjaksi. Toimivassa järjestelmässä seuraamuksia määrätään harvoin, koska niiden tehtävä on ohjata käyttäytymistä ennalta – ei kerätä rahaa. Jos seuraamusmaksuista tulisi valtiolle merkittävä tulonlähde, se olisi merkki siitä, että sääntöjä rikotaan järjestelmällisesti. Seuraamukset ovat siis rahavirtana pieni ja luonteeltaan satunnainen erä, jonka tehtävä on turvata järjestelmän uskottavuus, ei rahoittaa sitä.

Kuka valvoo, että raha liikkuu oikein?

Uudessa mallissa rahavirran hallinta on jaettu usealle taholle, mikä on itsessään merkki läpinäkyvyyden tavoittelusta. Rahapeliveron kerää veroviranomainen osana verojärjestelmää. Valvontamaksun määrää ja perii rahapelivalvonnasta vastaava viranomainen. Yksinoikeuskorvauksen suuruudesta päättää valtioneuvosto, ja sen tarkemmat perusteet – kuten toimintaan sitoutunut pääoma ja kohtuullinen tuottoaste – voidaan täsmentää valtioneuvoston asetuksella. Kolme eri rahaa, kolme eri päättäjää: kukaan ei yksin hallitse koko rahavirtaa.

Myös oikeusturva on kirjattu lakiin. Valvontamaksua koskevaan päätökseen voi ⚖️rahapelilaki 10/2026, 102 § – vaatia oikaisua , ja laajemmin muutosta viranomaisen päätöksiin haetaan hallintotuomioistuimesta. Yksinoikeuskorvausta koskeva valtioneuvoston päätös on käsiteltävä muutoksenhaussa kiireellisenä, ja sitä on lähtökohtaisesti noudatettava valituksesta huolimatta – muutoksenhaku ei myöskään vaikuta itse yksinoikeustoimiluvan voimassaoloon. Näin rahavirta ei pysähdy pelkän valituksen takia, mutta virheelliset maksut voidaan silti oikaista jälkikäteen.

Tämä hajautettu rakenne palvelee samaa päämäärää kuin koko uudistus: rahapelirahan reitin tekemistä läpinäkyväksi ja arvioitavaksi. Kun verotus, valvonnan rahoitus ja yksinoikeuden korvaus ovat toisistaan erillisiä ja kukin oman menettelynsä ja muutoksenhakunsa piirissä, järjestelmän eri osia voidaan tarkastella ja korjata erikseen. Vanhassa mallissa, jossa raha virtasi yhdestä yhtiöstä korvamerkittynä eteenpäin, tällaista eri osien erottelua ei samalla tavalla ollut.

Näin rahapeliraha liikkuu uudessa mallissa

Kun palaset kootaan yhteen, rahan reitti pelaajan lompakosta yhteiskunnan hyödyksi kulkee uudessa mallissa viiden vaiheen kautta.

1. Pelaaja pelaa luvan saaneella sivustolla

   Pelaaja tekee panoksia kotimaisen toimiluvanhaltijan tai Veikkauksen palvelussa. Panosten ja maksettujen voittojen erotus on pelikate – se raha, joka jää järjestelmään.

2. Toimiluvanhaltija maksaa veron ja maksut

   Yhtiö suorittaa pelikatteestaan rahapeliveron, ja jokainen toimiluvanhaltija maksaa lisäksi valvontamaksun, joka kattaa valvonnan kustannukset.

3. Veikkaus maksaa yksinoikeuskorvauksen

   Yksinoikeuspeleistä Veikkaus suorittaa valtiolle erikseen yksinoikeuskorvauksen, jolla monopolin kohtuullisen tuoton ylittävä osuus ohjautuu valtiolle.

4. Raha tuloutetaan valtion budjettiin

   Verot ja korvaukset kertyvät valtion talousarvioon yleiskatteellisena – ilman ennalta määrättyä käyttötarkoitusta.

5. Eduskunta päättää käytöstä

   Kansalaisyhteiskunnan rahoitus – liikunta, tiede, taide, nuorisotyö, sote-järjestöt – sekä pelihaittojen ehkäisy rahoitetaan budjetista muiden menojen tapaan, eduskunnan vuosittaisilla päätöksillä.

Vertailu vanhaan malliin on havainnollinen. Ennen raha kulki pelaajalta Veikkaukselle ja Veikkaukselta korvamerkittynä suoraan edunsaajille, ministeriöiden jakamana. Nyt raha kulkee pelaajalta useille toimijoille, niistä verona ja korvauksena valtion yhteiseen kassaan, ja sieltä poliittisen päätöksenteon kautta sekä kansalaisyhteiskunnalle että kaikkiin muihin julkisiin menoihin. Suora putki on korvattu yhteisellä altaalla.

Paljonko valtio saa – ja riittääkö se?

Tässä on uudistuksen vaikein ja kiistellyin kysymys. Rahapelituottojen kokonaiskuva ei ratkea pelkästään verokannalla, vaan sillä, kuinka suureksi laillinen markkina muodostuu ja mitä haitat maksavat. Näkemykset menevät jyrkästi ristiin.

Hallituksen esityksessä HE 16/2025 vp uudistusta perustellaan ensisijaisesti pelihaittojen ehkäisyllä ja kanavoinnilla – ei tulojen maksimoinnilla. Esityksen mukaan valtio voisi silti saada lisenssimallista merkittäviä verotuloja: ensimmäisenä vuonna jopa yli miljardi euroa. Perusajatus on, että kun aiemmin ulkomaille valunut pelaaminen ohjautuu kotimaiseen, verotettuun järjestelmään, verotettava pelikate kasvaa ja valtion tulot sen mukana.

Kaikki eivät jaa tätä arviota. Helsingin yliopiston riippuvuuksien, yhteiskunnallisen sääntelyn ja hallinnan tutkimusryhmän (CEACG) tutkijat Paula Jääskeläinen ja Virve Marionneau ovat esittäneet, että valtiontalous jää lisenssimallissa pikemminkin häviäjän asemaan. Heidän analyysinsä mukaan yli miljardin euron alkuarvio laskisi arviolta 500–700 miljoonaan euroon vuoteen 2028 mennessä, ja tuottojen kasvu edellyttäisi käytännössä pelaamisen selvää lisääntymistä. Tutkijat pitävät esitettyä noin 22 prosentin verokantaa poikkeuksellisen matalana – matalampana kuin yleinen arvonlisävero.

Kanavoinnin ja verokannan suhteesta esitetään vastakkaisia tulkintoja. Peliala varoittaa, että korkea vero ajaa pelaajat verottomille ulkomaisille sivustoille ja laskee kanavointia. CEACG-tutkijat puolestaan viittaavat 29 Euroopan maan aineistoon, jonka mukaan veroasteen ja kanavoinnin välillä ei ole havaittu kielteistä yhteyttä: esimerkiksi Tanska ja Alankomaat ovat säilyttäneet tai parantaneet kanavointiaan, vaikka verokanta on niissä selvästi Suomeen esitettyä korkeampi. Kanavoinnista koko uudistuksen mittarina kerrotaan tarkemmin artikkelissa kanavointi – lisenssimarkkinan mittari.

Kiistan ytimessä on kysymys siitä, kasvaako pelaaminen uudistuksen myötä. Verotulojen kasvu edellyttää suurempaa verotettavaa pelikatetta, ja pelikate kasvaa vain, jos joko aiemmin ulkomaille valunut pelaaminen palautuu kotimaahan tai kokonaispelaaminen lisääntyy. Ensimmäinen olisi puhtaasti myönteinen: sama pelaaminen siirtyisi valvottuun ja verotettuun järjestelmään ilman lisähaittoja. Jälkimmäinen olisi ongelmallinen: enemmän verotuloja tarkoittaisi enemmän häviöitä ja todennäköisesti enemmän haittoja. Uudistuksen onnistuminen mitataan pitkälti sillä, kumpi näistä toteutuu. Jos kasvu tulee kanavoinnista eikä kokonaispelaamisen lisääntymisestä, sekä valtion tulot että pelaajansuoja voivat parantua yhtä aikaa.

Tasapainoinen johtopäätös on, että lopputulos riippuu tekijöistä, joita ei voi vielä tietää: markkinan koosta, kanavoinnin toteutumisesta, veron käyttäytymisvaikutuksista ja haittatyön onnistumisesta. Valtion nettohyöty ei ole automaatti vaan seuraus siitä, kuinka hyvin järjestelmä kokonaisuutena toimii. Tulojen ja haittakustannusten summapeli ratkeaa vasta vuosien käytännössä.

Kansainvälinen vertailu: mitä muilta voi oppia?

Suomi ei ole ensimmäinen maa, joka siirtyy monopolista lisenssimalliin ja joutuu ratkaisemaan verokannan tason. Pohjoismaiset ja lähialueen esimerkit tarjoavat karttaa, vaikka jokainen markkina on omanlaisensa.

Ruotsi avasi verkkorahapelit lisenssimallille 1.1.2019. Rahapelivero asetettiin tuolloin 18 prosenttiin pelikatteesta. Heinäkuussa 2024 Ruotsi korotti veron 22 prosenttiin. Korotusta perusteltiin lisätuloilla, mutta osa alan toimijoista varoitti, että korkeampi vero voi heikentää kanavointia ja ajaa pelaajia luvattomille sivustoille. Ruotsin kokemus on Suomelle erityisen kiinnostava, koska markkinat ja pelikulttuuri muistuttavat toisiaan – ja koska juuri Ruotsissa kanavointi jäi tavoitteesta erityisesti nettikasinopeleissä.

Tanska siirtyi lisenssimalliin jo vuonna 2012 ja on usein esitetty onnistuneena esimerkkinä: verkon kanavointi on noussut korkeaksi. Tanskan verokanta on sittemmin nostettu 28 prosenttiin pelikatteesta. Alankomaissa, joka avasi markkinansa myöhemmin, verokanta on nostettu vielä korkeammalle, noin 34 prosenttiin. Nämä esimerkit osoittavat, ettei korkea verokanta automaattisesti romahduta kanavointia, jos laillinen tarjonta on muuten houkuttelevaa ja täytäntöönpano tehokasta.

Vastakkaista esimerkkiä tarjoaa Norja, joka on säilyttänyt yksinoikeusmallin eikä ole avannut verkkopelejä lisenssikilpailulle. Norja edustaa tietä, jonka Suomi jättää taakseen: valtion yhtiö tuottaa ja jakaa, mutta osa pelaamisesta valuu edelleen ulkomaisille sivustoille valvonnan ulottumattomiin. Pohjoismaiden hajaantuvat valinnat – Ruotsi ja Suomi lisenssimalliin, Norja monopoliin, Tanska jo aiemmin lisenssiin – tekevät alueesta luonnollisen vertailukentän sille, kumpi malli hallitsee paremmin sekä rahavirtaa että haittoja. Yksiselitteistä voittajaa ei ole, mikä kertoo siitä, että lopputulos riippuu toteutuksen yksityiskohdista enemmän kuin mallin nimestä.

Vertailusta ei voi lukea suoraa reseptiä. Se kuitenkin osoittaa, että verokanta on politiikkaväline, jota voidaan säätää kokemuksen perusteella – kuten Ruotsi teki. Suomen esitetty taso asettuu maiden vertailussa maltilliseen päähän, mikä on tietoinen valinta kanavoinnin turvaamiseksi uudistuksen alkuvaiheessa. Todennäköistä on, että myös Suomessa verokantaa arvioidaan uudelleen, kun ensimmäiset vuodet on nähty.

Kansainvälisistä esimerkeistä nousee myös varoituksen sana yksioikoisia tulkintoja vastaan. Yhden maan onnistuminen ei takaa toisen onnistumista, koska kanavointiin vaikuttavat verokannan lisäksi lukemattomat muut tekijät: laillisen tarjonnan houkuttelevuus, markkinoinnin säännöt, maksurajoitusten tehokkuus, luvattomien sivustojen estäminen ja pelaajien tottumukset. Verokanta on näistä vain yksi ruuvi. Siksi se, että Tanska tai Alankomaat pärjää korkealla verolla, ei automaattisesti tarkoita, että Suomi voisi nostaa veroaan seurauksitta – eikä myöskään sitä, että matala vero olisi ainoa tie hyvään kanavointiin. Juuri tämä epävarmuus on syy siihen, että Suomeen rakennettiin mahdollisuus tarkistaa tasoa jälkikäteen.

Mitä uudistus tarkoittaa järjestöille ja seuroille?

Rahavirran uudelleenjärjestely näkyy konkreettisimmin siellä, missä pelituotoilla on ollut suurin merkitys: liikuntaseuroissa, kulttuurilaitoksissa, tutkimushankkeissa ja sosiaali- ja terveysjärjestöissä. Näille toimijoille uudistus on kaksiteräinen.

Yhtäältä budjettirahoitus vakauttaa rahoituksen periaatteen. Kun raha ei enää riipu Veikkauksen tuloksesta, järjestön ei tarvitse toivoa suomalaisten pelaavan enemmän turvatakseen oman toimintansa. Tämä on eettisesti puhtaampi asetelma etenkin sosiaali- ja terveysjärjestöille, joista osa tekee työtä nimenomaan riippuvuuksien ja pelihaittojen parissa – aiemmin näiden järjestöjen rahoitus tuli osittain juuri siitä toiminnasta, jonka haittoja ne torjuvat.

Toisaalta budjettikytkös tuo epävarmuutta. Määräraha on nyt osa valtiontaloutta ja altis samoille paineille kuin muutkin menot. Määräaikaiset takuut turvaavat tason hetken, mutta pidemmällä aikavälillä rahoituksen taso on poliittinen kysymys. Järjestökentällä on esitetty huoli myös autonomiasta: mitä tiiviimmin rahoitus kytketään valtion talousarvioon ja ohjaukseen, sitä herkemmin voi syntyä painetta suunnata toimintaa poliittisten painotusten mukaan.

Poliittinen keskustelu ei ole tästä laantunut, vaan pikemminkin siirtynyt uudelle kentälle. Kun rahoitus oli sidottu pelituottoihin, taso määräytyi käytännössä yhtiön tuloksesta. Nyt jokainen budjettiriihi on paikka, jossa liikunnan, tieteen, taiteen ja sote-järjestöjen rahoitus punnitaan uudelleen suhteessa muihin menoihin. Osa toimijoista on pitänyt tätä demokraattisesti terveempänä: julkinen raha kuuluu julkisen päätöksenteon piiriin. Toiset taas pelkäävät, että ilman korvamerkinnän suojaa kolmannen sektorin rahoitus näivettyy hiljalleen, kun se joutuu kilpailemaan esimerkiksi sosiaali- ja terveydenhuollon suurten menojen kanssa. Kumpi arvio osuu oikeaan, selviää vasta, kun määräaikaiset rahoitustakuut päättyvät ja taso ratkaistaan puhtaasti budjettipäätöksinä.

Peliyhtiön näkökulma: mitä lisenssi maksaa toimijalle

Rahavirtaa on syytä katsoa myös maksajan puolelta. Uudelle lisenssitoimijalle Suomen markkinalle tulo ei ole ilmaista, vaan siihen liittyy useita kustannuseriä, jotka kaikki syövät samaa pelikatetta. Ensimmäinen on toimiluvan hakeminen ja siihen liittyvä selvitystyö: hakijan on osoitettava luotettavuutensa, taloudellinen kantokykynsä ja kykynsä täyttää pelaajansuojan velvoitteet. Toinen on vuosittainen valvontamaksu, joka kasvaa portaittain pelikatteen mukana. Kolmas ja suurin on rahapelivero, joka leikkaa pelikatteesta esitetyllä tasolla noin viidenneksen.

Näiden päälle tulevat toiminnan omat kustannukset, joita sääntely osaltaan kasvattaa. Pakollinen tunnistautuminen, rahansiirto- ja tappiorajat, omavalvontasuunnitelmat, rahanpesun torjunta ja markkinoinnin tarkat rajat vaativat järjestelmiä ja henkilöstöä. Toimijan on siis laskettava, riittääkö Suomen markkina kattamaan nämä kustannukset ja tuottamaan silti kohtuullisen katteen. Juuri tämä laskelma ratkaisee, kuinka moni toimija hakee lupaa – ja sitä kautta sen, kuinka kilpailtu ja houkutteleva laillinen tarjonta lopulta on.

Tässä piilee kytkös takaisin valtion tuloihin. Jos kokonaisrasitus – vero, maksut ja compliance-kulut – nousee liian korkeaksi, osa toimijoista jättää hakematta lupaa tai vetäytyy markkinalta. Silloin laillinen tarjonta kapenee, kanavointi heikkenee ja verotettava pelikate pienenee. Valtion, toimijan ja pelaajan edut kietoutuvat siis yhteen tavalla, joka tekee verokannan ja maksurakenteen mitoituksesta koko järjestelmän herkimmän ruuvin. Lisenssin hakijoiden kirjoa ja taustoja on käsitelty erikseen artikkelissa rahapelilisenssin hakijat.

Veronmaksajan ja pelaamattoman kansalaisen näkökulma

Rahapelirahan reitti koskettaa myös niitä, jotka eivät pelaa lainkaan. Vanhassa mallissa asetelma oli epäsuora mutta todellinen: kun urheiluseura, tiedehanke tai potilasjärjestö sai rahansa pelituotoista, se osa julkisista palveluista rahoitettiin toisten ihmisten häviöillä. Pelaamaton kansalainen hyötyi järjestelmästä maksamatta siitä itse mitään – mutta hyöty perustui siihen, että osa väestöstä, usein pienituloisimmat ja eniten haittoja kokevat, kantoi kustannuksen.

Uudessa mallissa tämä kytkös hämärtyy tarkoituksella. Kun raha kulkee yhteisen budjetin kautta, rahapelituotot ovat vain yksi tulonlähde muiden verotulojen joukossa, eikä minkään yksittäisen menon voi enää sanoa olevan suoraan pelaajien maksama. Samalla haittapuoli tulee näkyväksi: jos rahapelihaittojen hoito, sosiaalityö, velkaneuvonta ja terveydenhuollon kuormitus maksavat yhteiskunnalle enemmän kuin verotulot tuovat, erotuksen maksaa lopulta veronmaksaja. Juuri tämä on kriitikkojen keskeinen huoli – että rahapelaaminen ei ole yhteiskunnalle nettotuloa vaan nettomeno, jonka lasku lankeaa kaikille.

Tasapuolisuuden nimissä on todettava, että sama epävarmuus koskee molempia näkemyksiä. Haittakustannusten tarkka mittaaminen on menetelmällisesti vaikeaa, koska kaikkia välillisiä kustannuksia – työkyvyn menetystä, perheiden hätää, rikollisuutta – ei voi laskea yksiselitteisesti euroiksi. Yhtä lailla verotulojen ennustaminen on epävarmaa, koska se riippuu markkinan tulevasta koosta. Rehellisin kanta on, ettei kumpaakaan lukua tunneta ennakolta, ja että uudistuksen todellinen taloudellinen tase selviää vasta seurannan kautta – johon uusi malli on rakentanut aiempaa paremmat välineet.

Yhteiskunnallinen kokonaiskuva

Kun rahapelituottojen reittiä katsoo kokonaisuutena, uudistuksessa on kyse muustakin kuin verokannasta. Se on siirtymä kahden erilaisen ajattelutavan välillä. Vanha malli näki rahapelaamisen ennen kaikkea rahoituksen lähteenä: pelaaminen sallittiin, jotta hyvät asiat saataisiin rahoitettua, ja tämä side oli poliittisesti vahva. Uusi malli pyrkii kohtelemaan rahapelaamista ensisijaisesti sääntelyn ja haittojen ehkäisyn kohteena, jonka tuotto on sivutuote – ei tavoite.

Tämä muutos tekee rahapelipolitiikasta läpinäkyvämpää. Kun tulot menevät yhteiseen budjettiin ja menot päätetään erikseen, kukin voidaan arvioida omilla ansioillaan: verokanta kanavoinnin ja tuoton kannalta, haittatyö vaikuttavuuden kannalta, järjestörahoitus yhteiskunnallisen hyödyn kannalta. Samalla katoaa vanhan mallin mukava mutta harhaanjohtava tarina, jossa pelaaminen näyttäytyi hyväntekeväisyytenä. Rahapelaamisen todelliset kustannukset ja hyödyt tulevat näkyviin selvemmin kuin ennen.

Läpinäkyvyydellä on myös hintansa. Vanha malli oli poliittisesti helppo, koska se piilotti rahapelaamisen kipeät kysymykset hyvän asian taakse: harva halusi arvostella järjestelmää, joka rahoitti lasten liikuntaa ja syöpätutkimusta. Uusi malli riisuu tämän suojan. Kun rahapelaaminen ei enää automaattisesti rahoita mitään nimettyä hyvää, sitä on helpompi tarkastella kylmästi sinä mitä se on – kaupallisena, haittoja tuottavana toimintana, jota valtio sallii ja verottaa. Tämä voi tehdä tulevasta rahapelipolitiikasta ankarampaa, koska sen puolustaminen ei enää nojaa edunsaajien myötätuntoon vaan pelkkiin kanavoinnin ja haittojen argumentteihin.

Kysymys kuka hyötyy ei siis saa uudessa mallissa yhtä siistiä vastausta kuin vanhassa. Ennen vastaus oli lueteltavissa: urheilu, tiede, taide, nuorisotyö, sote-järjestöt, hevostalous. Nyt hyötyjä on koko yhteiskunta yhteisen budjetin kautta – mutta samalla myös haittojen kantaja on koko yhteiskunta, ei enää vain pelaava vähemmistö. Uudistus vaihtaa selkeän mutta eettisesti kyseenalaisen tarinan monimutkaisempaan mutta rehellisempään: rahapelaaminen ei ole hyväntekeväisyyttä, vaan sääntelyä vaativaa toimintaa, jonka tuotot ja haitat on laskettava erikseen ja avoimesti.

Avoimeksi jää se, tuottaako uusi malli enemmän hyvää kuin vanha. Jos kanavointi onnistuu, verotulot ovat kohtuulliset ja haittatyö tehokasta, uudistus voi olla sekä taloudellisesti että sosiaalisesti kestävämpi kuin edeltäjänsä. Jos kanavointi jää heikoksi tai haittakustannukset kasvavat, kriitikkojen synkempi arvio voi osoittautua oikeaksi. Vastaus ei löydy lakitekstistä vaan siitä, miten järjestelmä käytännössä toimii – ja sitä nähdään vasta, kun uudistus on ollut voimassa muutaman vuoden. Rahapelaaminen on jokaisessa mallissa täysi-ikäisten viihdettä, jonka tuotto-odotus on pelaajalle negatiivinen; apua peliongelmaan saa maksutta Peluurista. Rahapelilain kokonaisuuteen voi tutustua tarkemmin rahapelilaki-aihesivulla.

← Kaikki artikkelit